Muutto

Olen liian laiska päivittämään kahta blogia, joten jatkossa löydätte kirjoituksiani tästä osoitteesta: http://www.protulehti.fi/jutut/blogit/annella-on-asiaa/

Tallennettu kategorioihin Yleinen | Jätä kommentti

Destination unknown

Moraali on pohdituttanut filosofeja jo antiikin Kreikan ajoista lähtien. Samoin totuuden luonteesta on kirjoitettu ja kiistelty mittavasti. Mikä on siis näiden kahden sangen abstraktin käsitteen kytkös toisiinsa?

Aihetta voidaan lähestyä kääntymällä ensin eettisen realismin puoleen. Sen mukaan on olemassa yleisiä moraalitotuuksia riippumatta uskomuksista ja kokemuksista, eli se on a priori. Eettinen objektivismi jatkaa toteamalla, että maailmassa vallitsee erityinen moraalinen todellisuus irrallaan meidän todellisuudestamme. Kantin voidaan ajatella lukeutuvan ensimmäiseen: muotoilihan hän kategorisen imperatiivinsa koskemaan kaikkia ihmisiä. Jälkimmäiseen taas kuuluu esimerkiksi platonismi, aristotelismi, utilitarismi ja erilaiset uskonnolliset suuntaukset, jotka voivat perustella moraalin vetoamalla esimerkiksi jumalaan.

Pehmeämmän kannan ottaa eettinen relativismi, joka ajattelee moraalin olevan aina suhteellista esimerkiksi tiettyyn kulttuuriin, teoriaan, ideaan, yhteisöön, yksilöön… Totuus on siis suhteellista ja riippuvaista, ei autonomista. Esimerkiksi Harmanin mukaan moraaliuskomukset ovat konventioita, jotka yhteisö muotoilee ja yksilö sitten sisäistää ne ajatteluunsa ja käyttäytymiseensä. Moraalisia erimielisyyksiä voi ilmetä vain saman yhteisön sisällä, muttei eri yhteisöjen välillä, koska he eivät perimmältään ymmärrä toisiaan.

Relativismin vaarana on ajautua subjektivismiin: yksilö on vapaa itse määräämään ja valitsemaan omat moraaliuskomuksensa, muodostamaan subjektiivisen totuuskäsityksensä. Suuntaus voi niin ikään päätyä kaikkien arvojen suvaitsemiseen ja ristiriitaisuuteen, eli pitämään vastakkaisia näkemyksiä yhtä oikeina. Länsimaisen mielestä tyttöjen ympärileikkaus on väärin ja somalin mielestä oikein, ja nämä kumpikin käsitystä voivat siis olla yhtä päteviä samaan aikaan. Relativismia on toki maltillista muotoa, jota esimerkiksi Westermarck edustaa. Hänen mukaansa on eroteltava moraalinen kyky ja moraalinen sisältö jälkimmäisen ollessa kulttuurista riippuvaista. Muiden yhteisöjen moraalia voidaan kritisoida ja tasa-arvoiset ja hyvää edistävät moraaliperiaatteet ovat lähtökohtaisesti parempia ja jollain tasolla lähempänä totuutta kuin toiset.

Eettinen skpetisismi ja nihilismi taas kieltävät yleisten moraalitotuuksien olemassaolon. Minkäänlaisia moraalin mittareita ei voida laatia, koska ei ole mitään absoluuttista moraalia. Nihilismiä edustaa parhaitan Nietzsche, jonka mukaan sosiaalisiin tapoihin perustuva moraali on orjamoraalia ja sen tilalle on parempi ottaa yli-ihmisen moraali: jokainen eläköön kuten parhaaksi näkee, koska Jumala on kuollut ja ihmiskuva turmeltunut. Skeptisismiä on havaittavissa myös Cooleyn argumentissa: ”On epätodennäköistä, että ihmiset voisivat päätyä yksimielisyyteen yhtään mistään.”

Tiede voi laajentaa maailmankuvaamme monista eri ilmiöistä, mutta paljoakaan se ei kykene tarjoamaan meille moraalista ja totuudesta. Filosofiaa on harjoitettu jo yli 2 500 vuotta, ja monia Sokrateen ja kumppaneiden esittämiä kysymyksiä pyöritetään edelleen syvemmälle ja syvemmälle hermeneuttisessa kehässä. Saattanee olla, että näin on myös moraalin ja totuuden kohtalo. Ehkei moraalia voida harjoittaa kuin yhtenä kielipelinä, yhtenä elämänmuotona yhteisössä, kuten Wittgenstein mielsi. Onko ihminen sitten tuomittu sartrelaiseen vapauteen moraalista ilmestystä etsiessään? Yhteisö ja ulkoinen todellisuus voivat antaa malleja ja välineitä oikein elämiseen, mutta lopulta jokaisen on otettava Kierkegaardin uskon loikka ja kohdattava totuus yksin. Eikä se ole helppoa – Tolstoikin viittasi Sodassa ja rauhassa ihmisten tietojen ja kykyjen epävarmuuteen kirjoittaessaan ihmisten tulevan aina erehtymään siinä mitä pitävät oikeudenmukaisena ja epäoikeudenmukaisena.

Onko toivoa siis jäljellä? Minusta Ilkka Niiniluoto toteaa oivaltavasti väitteen voivan olla ”totuudenkaltainen”. Kenties se riittää. Totuutta ja moraalia voidaan lähestyä monesta eri tulokulmasta, mutta tuskin onnistumme löytämään mistään lopullista ja jokaista tyydyttävää määränpäätä. Ehkä voimme yhtyä Alfred Ayeriin ja hyväksyä, ettei moraalilla ole totuusluonnetta, joten on mieletöntä kiistellä moraalista. Sen toteaminen, ettei moraalilla ole totuusluonnetta, ei kuitenkaan minusta tarkoita, etteikö moraali olisi totta. Moraali on tosi ja osa fenomenologista todellisuutta sitä kokevalle yksilölle. Minusta tässä on tarpeeksi syytä pohtia moraalia ja sitä, kuinka oikeuttaa oman toimintansa ja muodostaa käsityksen hyvästä elämästä.

Tallennettu kategorioihin Filosofia, Hyväksyminen, Kulttuurit, Maailma, Yksilö-yhteisö | Jätä kommentti

“Don’t feel bad, I’m usually about to die.” ― Rick Riordan

”I’m not afraid of death; I just don’t want to be there when it happens.” -Woody Allen

Mitä, etkö sitten tiedä, että kaiken inhimillisen pahan alku, kaiken pelon ja raadollisuuden alku, ei ole kuolema vaan pikemminkin kuoleman pelko? -Epiktetos

Miksi länsimainen ihminen pelkää kuolemaa? Kulttuuriamme leimaa kaikkialle tunkeva kuolemanpelko, kalman kammo. Katoavan olemus on häivytetty ja pyyhkäisty siistillä, vaivattomalla ja huomaamattomalla ranneliikkeellä ulottumattomiin: kauas pois, universumin tuolle puolen. Mieluiten mahdollisimman etäälle itsestä, koska se mikä on poissa silmistä, on myös poissa mielestä. Out of sight, out of mind.

Mielettömät toivovat itselleen pitkää ikää tulematta siitä kuitenkaan iloisiksi. He pakenevat kuolemaa ja kuitenkin tavoittelevat sitä. He eivät saa elämässään mistään tyydytystä.— Demokritos

”Elämän tragedia on se, mikä kuolee ihmisen sisimmässä hänen eläessään.” Albert Schweitzer

Kuoleman hallitsemattomuus on ilmeisesti ihmiselle vaikea pala purtavaksi – sen tuntemattomuus, lopullisuus, mystisyys, kontrolloimattomuus. Sitä mitä ei näe ympäristössään, ei opi kohtaamaan eikä elämään sen kanssa. Kun kuolema kärrätään sairaalan hohtavanvalkoisille ja steriileille osastoille, tehdään samalla suuri karhunpalvelus koko yhteiskunnalle. Kuolema naamioidaan medikalisaation viittaan ja itse viitta heitetään ruumisauton perälle, mikä katoaa horisonttiin pölypilven saattelemana. Hautajaisjärjestelytkin voi kätevästi tilata internetistä ilman, että tarvitsisi astua jalallaankaan kammottavaan hautaustoimistoon.

”Kuka tietää, ettei se mitä me kutsumme kuolemaksi olekin elämää, ja ettei elämä olekin kuolemaa.” –Epikuros

”Kuolema ei meitä liikuta. Silloin kun me olemme, ei ole kuolemaa, kun kuolema on, ei ole meitä. ”-Epikuros

Kristinuskossa tehdään selvä jako elämän ja kuoleman välillä: elämä on tässä ja nyt, konkreettista ja läsnäolevaa, kun taas kuolema on tuonpuoleisessa, taivaassa tai helvetissä. Kuolema on ulkoistettu ja se odottaa jossain hamassa tulevaisuudessa. Ideaa voi konkreettistaa piirtämällä itsensä aikajanalle, jossa syntymä on X, nykytila Y ja kuolema on Z, jonne lineaarisuus päättyy. Eihän tämä maailman suurin uskonto voi olla vaikuttamatta merkittävästi kulttuuriimme ja sosiaalisiin representaatioihimme. Idän uskonnoissa puolestaan korostetaan enemmän syntymän ja kuoleman yhteenkietoutumista ja sitä, kuinka ne kulkevat käsi kädessä. Elämässä on kuolemaa, eikä se ole jotain joka odottaa viikatteen muodossa tulevaisuudessa. Ihminen syntyy ja kuolee paradoksisesti jatkuvasti uudelleen ja uudelleen – emme astu uudelleen samaan virtaan Herakleitoksen sanoin.

”Koko filosofin elämä on valmistautumista kuolemaan.” -Platon

“Reality means you live until you die…the real truth is nobody wants reality.”
―Chuck Palahniuk

Darren Aronofsky tutkii kuolemaa oivallisesti elokuvassaan The Fountain. Eräässä kohtauksessa Tom toteaa: ”Death is a disease, it’s like any other. And there’s a cure. A cure – and I will find it.” Voiko repliikki kuvatakaan paremmin ongelmaamme kieltää yksi puoli elämästä: sen rajallisuus! Ihmistä riivaa kaikkivoipaisuuden tahto, hallintaharha. Ihminen tahtoisi olla jumala ja syväjäädyttää itsensä, jotta voisi rauhassa leikkiä ikuista leikkiään ja heilutella kuvitellun vapauden valtikkaansa. Kuten Pekka Pekkala toteaa osuvasti blogissaan: ”Kun maallisessa elämässä on saavuttanut kaiken mahdollisen, jumalan kaltaisuus on luonteva seuraava tavoite.”

“Each night, when I go to sleep, I die. And the next morning, when I wake up, I am reborn.”―Mahatma Gandhi

”I do not fear death. I had been dead for billions and billions of years before I was born, and had not suffered the slightest inconvenience from it.” -Mark Twain

Vietnamilaiseen kulttuuriin perustuvassa elokuvassa, The Beautiful Countryssa, eräs henkilöistä toteaa: ”Kuoleminen on yhtä luonnollista kuin elämäkin.” On varmasti ilmiselvää, että asemoituminen ja tulokulma kuolemaan on aivan toinen kuin edellisen elokuvan esimerkissä.

”Ihmisen kuolema on enemmänkin jälkeenjäävien ongelma.” -Thomas Mann

Toiset kulttuurit ovat ymmärtäneet paremmin yllä olevan sitaatin kuin toiset. Suomalaisista kolme neljäsosaa olisi eutanasian puolesta, mutta ainakin toistaiseksi aktiivinen eutanasia on laissa rangaistava teko, josta voi saada jopa kahdeksan vuotta vankeutta.

Ihmisten, ainakin länsimaisten, elinajanodote kasvaa ja pitenevä elämänuramme kosiskelee kuolemattomuuden ihannetta. Kuten Johanna Sumiala, viestinnän tutkija, toteaa: ”Nykyajan selviytymiskeino on pikemminkin se, että kuolemaa torjutaan kaikin keinoin. Sen puolesta puhuu kaikki ruoka- ja terveyshysteria, puhumattakaan botox-villityksestä. Ikuiseen elämään sopii huonosti kuva tavallisesta kuolemasta.”

Mikä on ratkaisu? Kierkegaardin uskon loikka, pelkkä menolippu kielekkeeltä kohti ääretöntä ja sen yli? Kenties näin on, muuhun eivät ihmisen elon rajat taida revetä.

“I wish it need not have happened in my time,” said Frodo.
”So do I,” said Gandalf, ”and so do all who live to see such times. But that is not for them to decide. All we have to decide is what to do with the time that is given us.”
J.R.R. Tolkien

“To the well-organized mind, death is but the next great adventure.”
―J.K. Rowling

”Kuole et kuolemassa, jos elämän lakia seuraat, kahlees’ vain kirpoavat, jumaluus osasi on. ”-Pythagoras

Tallennettu kategorioihin Aforismit, Arvot, Elokuvat, Kärsimys, Kulttuurit, Kuolema, Kyseenalaistaminen, Länsimaisuus, Maailma, Mieli, Tiedostaminen, Tutkimukset, Zen | Jätä kommentti

”Nainen lyö yhtä usein kuin mies” ja muita hämmentäviä tarinoita

Minua on hieman askarruttanut vajaan kuukauden takainen uutisointi, jonka mukaan Suomi on toiseksi vaarallisin maa naiselle Euroopassa. Itse hieman kyseenalaistaisin karkeaa tulosta, jonka media on tutkimuksesta vääntänyt. Iltalehdessä ja muissa sensaatiohakuisissa lähteissä tarkastellaan vain sokeasti tilastoja ja päätulosta kiinnittämättä lainkaan huomiota tutkimuksen taustaan, prosessiin ja muihin ilmiötä selittäviin tekijöihin, eli toisin sanoen langetaan lopputulosharhaan.

Tutkimus toteutettiin pelkästään haastatteluin tutkittavien kodeissa. Tämä on mielestäni ongelmallista, koska moni voi sosiaalisen suotavuuden nimissä jättää kertomatta väkivallan kokemuksistaan. Tulokset voisivat olla erilaisia esimerkiksi kyselylomakkein toteutettuna. En mene tässä kirjoituksessa sen pidemmälle kyselylomakkeisiin liittyviin ongelmiin, mutta toimikoon tämä yhtenä vaihtoehtoisena esimerkkinä ja kontrastina.

Tanska ja Suomi sijoittuivat kärkeen tutkimuksessa. Mitä tekemistä näillä kahdella skandinaavisella hyvinvointivaltiolla ja korreloivilla tuloksilla voisi olla keskenään? Saattaisiko olla niin, että koska molemmat maat ovat tasa-arvon kärkeä Telluksella, tanskalaiset ja suomalaiset kenties havaitsevat helpommin väkivallan ilmaisuja ja kyseenalaistavat niitä? Se, mitä pidetään normaalina, hukkuu massaan ja latistuu arkeen. Ei ole helppoa uida koiraa vastavirtaan jos ympäröivä kulttuuri kauhoo perhosuintia toiseen suuntaan. Tasa-arvo mahdollistaa avoimemman julkiseen puheen, lievittää häpeää ja madaltaa kynnystä tehdä rikosilmoitus. Taannoin Ruotsin uutisoitiin olevaan raiskaustilastojen kärjessä, mutta tutkimus kielii pikemminkin siitä, että Ruotsissa raiskaukset tulevat parhaiten poliisin tietoon. Mainittakoon vielä, että individualistinen kulttuuri toteuttaa erilaisia sosiaalisia käytäntöjä kuin kollektivistinen, ja tämä voi näkyä juuri edellisen tapaan rikosilmoituksissa ja tuomioistuimessa.

http://yle.fi/uutiset/bbc_ruotsissa_tilastoidaan_eniten_raiskauksia_euroopassa/6296473

FRA (European Union Agency for Fundamental Rights) selittää tutkimuksen maiden välisiä eroja erilaisella altistumisella väkivallalle. Joissain maissa naiset käyvät enemmän töissä ja viettävät muutenkin enemmän aikaa kodin ulkopuolella, esimerkiksi sosiaalisten ja kulttuuristen motiivien vuoksi. Tämä varmasti pitää paikkaansa ja selittää esimerkiksi osittain Suomen ja Tanskan tulokset yhtenä selittävänä, mutta toisaalta tulos ei ole koko totuus vaan tutkimuksessa ilmenee, että myös parisuhteessa tapahtuu fyysistä ja/tai seksuaalista väkivaltaa.

Eräät feministit ovatkin kritisoineet oikeudenmukaisuuden toteutumisen mallia, jossa oikeudenmukaisuutta tarkastellaan vain julkisen areenan kautta ja sivuutetaan täysin yksityinen. Julkinen liitetään esimerkiksi politiikkaan ja maskuliinisuuteen. Yksityinen taas vastaa kotia ja feminiinisyyttä. Sinänsä tasa-arvoisessa maassa tapahtuu siis epäoikeudenmukaisuutta kun huomioidaan myös yksityinen puoli, mikä ilmenee myös tästä EU:n tutkimuksesta. Eivätkä nämä paradoksit ja arkikäsitykset tähän pääty, vaan vuoden 2010 tutkimuksesta käy ilmi, että itse asiassa miehet kokevat törkeää perheväkivaltaa naisia useammin ja nainen syyllistyy puolisonsa törkeään pahoinpitelyyn tai henkirikoksen yritykseen vähintään yhtä usein kuin mies : http://yle.fi/uutiset/torkea_perhevakivalta_kohdistuu_miehiin_naisia_useammin/1352897

Vielä viimeisenä FRA selittää maiden välisiä eroja urbaanistumisen ja rikollisuuden yhteydellä sekä korkean alkoholin kulutuksen ja väkivallan korrelaatiolla. Selitykset ovat varmasti aivan päteviä: esimerkiksi suomalainen alkoholikulttuuri on totaalisen erilainen eteläeurooppalaiseen verrattuna. Olen viettänyt pidemmän ajanjakson jälkimmäisen kulttuurin yhdessä pääkaupungissa enkä todistanut tuona aikana ainoatakaan humalaista yhteenottoa tai rekisteröinyt yleistä hoipertelevaa suomalaista katukuvaa. Oma subjektiivinen kokemukseni ei takaa, etteikö sellaista tapahtunut tai voisi tapahtua Etelä-Euroopassa, mutta eiköhän ole selvää, että humalahakuinen juominen on suomalaisten ongelma ja sillä on monia negatiivisia seurauksia: http://yle.fi/uutiset/vaitoskirja_suomi_juo_sukupolvesta_toiseen_enemman/6612220

Toisaalta, ei alkoholi itsessään selitä kaikkea, vaan mukana täytyy olla muitakin tekijöitä. Hieman yllättäen suomalaiset eivät olekaan kärkeä alkoholin kulutuksessa vaan sijoittuvat keskitasolle, ainakin jos tätä vuoden 2012 tutkimusta on uskominen: http://yle.fi/uutiset/infografiikka_suomalaiset_juovat_viinaa_kuin_eurooppalaiset/5100288

Kun kuitenkin tarkastelee tilastoa, alkoholin kulutuksen kärjestä ennen Suomea löytyvät suuret viinintuottajamaat, kuten Portugali, Espanja, Ranska ja Saksa. Eräs ranskalainen totesi minulle kerran pilke silmäkulmassa viiniä menevän joka aterialla. Tiedä tuosta sitten, mutta juomakulttuuri, siihen liittyvät asenteet ja alkoholin nauttimisen tavat ovat hyvin vaihtelevia eri maissa. Vaikka Suomessa ei ehkä juotaisikaan eniten Euroopassa, me emme vain yksinkertaisesti taida osata tehdä sitä keskimääräistä kulutustammekaan oikein, sivistyneesti ja terveellisesti.

Joka tapauksessa tutkimus on hyvin mielenkiintoinen ja suosittelen Iltalehden lööpin sijaan tutustumaan alkuperäiseen tutkimukseen. Seuraavaksi voimme jäädä odottelemaan milloin toteutettaisiin vastaava tutkimus miesten kokemasta väkivallasta, mikä on aiheena poleemisempi.

http://fra.europa.eu/en/publication/2014/vaw-survey-main-results

Onko sinun mielestäsi mahdollista tutkia ja todeta jonkin maan olevan väkivaltaisin toisiin maihin nähden?

Tallennettu kategorioihin Kulttuurit, Kyseenalaistaminen, Länsimaisuus, Maailma, Normit, Päihteet, Psykologia, Sukupuoli, Tutkimukset, Valta, Yksilö-yhteisö | Jätä kommentti

Continuum

Aamun valkoiset paidat valoa vasten

Kahvin luomat saarekkeet, kuin autiomaa

Kylpytakki, jonka kanssa iho on solminut liiton

Maailma ikkunasta, edessäni kuin avaruus

 

Nyt tai silloin

Onko näillä hetkillä eroa?

Aivot eivät erota todellista

ja kuviteltua

Voin olla näin

uudelleen

ja uudelleen

Tallennettu kategorioihin Maailma, Mieli, Runot, Zen | Jätä kommentti

”Tuttu helvetti on turvallisempi kuin tuntematon taivas”

Pelottaako sinua rakastaa?

Ymmärrän, on minuakin pelottanut. Olen rajoittanut toimintaani, mielihalujani, taipumuksiani ja elämääni kokonaisuudessaan juuri tuon epämiellyttävän tunteen vuoksi. Joskus kuvitteli pääsevänsä helpommalla säästelemällä itseään mielipahalta ja käveli monien, houkuttelevienkin, tilaisuuksien ohi enemmän tai vähemmän hämmentyneenä.

Mutta eipä tuo irrationaalinen logiikka ole toiminut: joka tapauksessa on tullut paha mieli. Ylisuojelulla on pyrkinyt elämään mahdollisimman tasaisesti ja vailla suuria aallonhuippuja, kun pelkäsi painuvansa pinnan alle jos hellittäisi ohjaksista.

Yksi riemukkaimmista kokemuksista on se, kun alkaa käyttäytyä ihan uudella tavalla ja huomaa vain nauttivansa uudesta, käsittämättömästä vapaudestaan.

Minulle nimittäin kävi niin. Kaksi ihmistä sattui samalle aika-avaruusjatkumolle – universumit jyrähtelivät, tähtiä syntyi ja jumalat karkeloivat ja kohottelivat viinilasejaan ihmiselämän kauneuden tähden. Kerrassaan täydellistä, satumaista, unenomaista, pakahduttavaa, pilvihattaraa.

Mutta aikaa yhteiselle kiertoajelulle Venuksen ympäri oli vain hieman yli yksi kuunkierto.

Mitä tein? No, elin täysillä ja nautin matkasta!! Elin nykyhetkessä, lopetin kontrolloimisen, en väistänyt Amorin nuolta ja vain rakastin, rakastin ja rakastin.

Miten minä kykenin siihen? Annoin itselleni luvan tehdä toisin kuin aiemmin. Otin riskin, valitsin elämän enkä puolikkaan, vajavaisen ja tunneköyhän ”ihan kiva” elämän.  Ihan kiva elämän jälkeen voi ylistää itseään näillä sanoilla: ”Voi onneksi olkoon, onpa hienoa että elit säästöliekillä ja eristit itsesi mielen vankilaan, jonka rakensit omasta valinnasta – mikä saavutus ja aplodit päälle, cheers!” Minua ei kiinnosta pitää itselleni tällaisia puheita, joten valitsin toisin.

Opin ihan hurjasti tämän muutoksen myötä ja sain monia oivalluksia. Ensinnäkin sen, ettei rakkaus sinänsä ole persoonakeskeistä. Rakkautta on hirveän monenlaista, eikä sitä voi rajoittaa vain yhteen ihmiseen. Onhan monilla useita kumppaneita elämänsä aikana, eli rakkautta ei tavallaan voi kuluttaa loppuun, se ei ehdy. Vaikuttaisi siltä, että rakkaus on energiaa, joka vain vaihtelee muotojaan ja kohteitaan.

Ymmärsin, että rakastan juuri nyt vain yhtä rakkauden subjektia (vai objektia?). Ennemmin tai myöhemmin jokainen menettää rakastettunsa, toinen voi kuolla tai itse laskeutua tiedostamattomaan. Vaikka siis menettää tuon rakkauden kohteensa, se ei tarkoita, että menettäisi rakkauden itsessään.

Rakkaus on sisäistä. Sen voi kokea vain olemalla avoin, antamalla sen virrata ja kukoistaa. Rakkauden pelko pysäyttää energiat ja eristää ihmisistä.

Palaten tarinaani: totta kai minuun sattui lopussa ja kipeää teki. Kuitenkin aina vaikeina hetkinä oli voimauttavaa ymmärtää, etten kadu yhtään mitään. Kaikki ikävät fiilikset olivat rakkauden arvoisia ja olen vain kiitollinen kaikesta mitä tapahtui. Kiitollinen elämästä ja uskalluksesta elää sitä siten, kuin loppua ei olisi tulossakaan.

”Live and love every day like there’s no tomorrow. And if tomorrow does come, do it all over again.”

Tallennettu kategorioihin Aforismit, Arvot, Hyväksyminen, Itsensä kehittäminen, Kärsimys, Kyseenalaistaminen, Maailma, Mieli, Muutos, Onnellisuus, Parisuhde, Rakkaus, Rehellisyys, Tiedostaminen, Todellinen minuus, Tunteet, Valta, Vapautuminen, Voimaantuminen | Jätä kommentti

”Kaiken kauneus lyö hetken ällikällä”

Tallennettu kategorioihin Musiikki | Jätä kommentti

Pari (asiaa) suhteesta

”Puolet avioliitoista päättyy eroon.”

Eräs ystäväni totesi minulle kerran, ettei hän usko parisuhteisiin. Hän perusteli kyynistä asennettaan sillä, että suurin osa hänen lähipiirinsä parisuhteista on päättynyt eroon muutaman vuoden seurustelun jälkeen paria poikkeusta lukuun ottamatta. Yllä oleva fraasi välittää samaten kielteistä todellisuuskuvaa (vaikka tilasto ei itse asiassa pidä täysin paikkaansa). Joka tapauksessa: ihmiset eivät ole enää yhtä sitoutuneita toisiinsa kuin menneisyydessä.

Mutta onko tämän perusteella syytä ajatella fatalistisesti, etteivät parisuhteet voi onnistua? Voisiko ongelma piillä jossain muualla kuin itsessään parisuhteiden mahdottomuudessa, nimittäin ihmismielessä?

 ”Haluaisin kokea rakkauden uudelleen, niin kuin se oli silloin alussa. En voi sietää hänen juomistaan ja tapaansa kertoa typeriä vitsejä, joita kukaan ei ikinä tajua.”

Luulenpa, ettei pitkän parisuhteen salaisuus ole se, että sinun täytyisi koko ajan tuntea olevasi rakastunut kumppaniisi. Eikä liioin se, että hän olisi juuri sellainen kuin toivoisit. Jos haluat tavoitella ensimmäistä vaihtoehtoa, ainoa keinosi on vaihtaa kumppania mahdollisimman usein pitääksesi roihua yllä. Jälkimmäisen valitsemisen lopputulos taitaa valitettavasti olla se, päädyt viettämään loppuelämäsi yksin ja vaalimaan harhakuvaa jostain mitä et tule ikinä löytämään todellisuudesta.

”Hän on niin… erilainen nykyään. Välillä tuntuu ihan kuin ventovieraan kanssa olisi. Hän ei ole se, johon rakastuin vuosia sitten.”

Vai näetkö hänet viimein sellaisena kuin hän todellisuudessa on ja oli alusta asti? Ihmiset harvoin muuttuvat radikaalisti parissa vuodessa. Todennäköisesti hän oli juuri samanlainen kun tapasitte, mutta näet hänet vain eri tavalla alkuhuuman haihduttua: kriittisemmin ja negatiivisemmin. Alussa pienet ”virheet” saa anteeksi tai niitä ei huomata tunteiden palossa. Neurologisestikin on tutkittu, ettei ihminen ole järkevä rakastuessaan: aivokuvauksissa on todettu rakastumisen muistuttavan maanista tilaa, pakko-oireista häiriötä ja jopa harhaluuloisuushäiriötä. Samaten rakastuessa serotoniini-, dopamiini- ja noradrenaliinitasoissa tapahtuu muutoksia. Kun tämä eräänlainen hulluuden tila menee ohi, ihminen nähdään todellisempana eli omana itsenään.

”En tiedä mitä tapahtui… Me vain kai kasvoimme erillemme.”

Tuskin. Veikkaanpa, että hyvin harvoille pariskunnille todellisuudessa käy niin, ellei jotain todella radikaalia tapahdu, minkä seurauksena ihmisen persoonallisuus muuttuu merkittävällä tavalla lyhyen ajan sisällä.

Minusta keskeisin postmodernin, länsimaisen yhteiskunnan ongelma on elämyshakuisuus. Jatkuvasti olisi oltava jonkinlaisessa huumassa, ainaisessa stimulaatiossa ja nousuputkessa kaikessa mielessä. Tämä heijastuu sitten ihmisten käsityksiin rakkaudesta ja parisuhteesta. Media, sadut, Disney etc. ovat olleet vaikuttavina tekijöinä tässä prosessissa: kaikkina vuorokauden hetkinä olisi tunnettava huuma, sähkö, tuoreus, intohimo, jännitys, palo. Meidät on ehdollistettu niin passiivisiksi, että odotamme tunteiden vain tipahtavan taivaasta päällemme tähtipölyn kera. Kaikki on annettua – ei ikinä hankittua.

Vaikka todellisuudessa ihmismieli on laiska ja mukavuudenhaluinen. Tunteet ovat mielivaltaisia (mikä konnotaatio!) impulsseja, reaktioita, jotka tulevat ja menevät. Jos toimisimme aina tunteiden mukaan emme lopulta tekisi oikeastaan yhtään mitään. Sohvalla on mukavampaa loikoilla suklaalevyn kera kuin hikoilla lenkkipolulla, joten miksi vaivautua ja rasittaa itseä kun helpommallakin pääsee?

”Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.”

Nämä harhaiset ja absurdit kulttuuriset artefaktit, tunnetummin ilmaistuna elokuvat, päättyvät hääkelloihin, paraateihin ja mieltä ylentävään musiikkiin. Katsoja jätetään vellomaan siihen vaikutelmaan, että tämä prinsessaunelma jatkuisi ainiaan ja onni olisi ikuista ja taattua. Ehei, eivät he varmastikaan eläneet onnellisina elämänsä loppuun asti! Todennäköisesti euforian haihduttua ajoivat toisensa myös hulluiksi.

 ”Tahdotko ottaa — aviopuolisoksesi ja rakastaa häntä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, aina kuolemaan asti?”

Kiinnittäisin huomiota sananvalintaan: pappi ei kysy ”Tuntuuko sinusta…” vaan ”Tahdotko…” Lopulta parisuhteessa onkin kyse juuri tahdonvoimasta eikä niinkään siitä mitä sattuu kulloinkin tuntemaan. Jokainen on varmasti kuullut, ettei mitään saa ilmaiseksi ja asioiden eteen pitää tehdä töitä. Esimerkiksi naurujoogaan mennessä et ehkä ole lainkaan iloinen, mutta jostain syystä et voi olla nauramatta ja tuntematta oloasi hyväksi kun vain alat nauraa. Mekaanisesti alkava suoritus voi yllättäen tuottaa autenttisen lopputuloksen.

”En näe suhteellamme tulevaisuutta ellei hän muutu.” 

Tätä fraasia kuulee valitettavan usein. Oletko tullut ajatelleeksi, että kysymyksen voisi esittää toisinpäin? Miksi aina toisen ihmisen, maailman ja ylipäätään kaiken itsen ulkopuolisen pitäisi muuttua? Olisiko syytä katsoa peiliin ja miettiä, voisinko minä muuttua? Lopulta ketään ei voi muuttaa: vain itseen, omaan olemiseen, ajatuksiin, tunteisiin ja käyttäytymiseen voi vaikuttaa.

”Jos haluat tosirakkauden, tämä on sitä. Se ei ole täydellistä, vaan tosielämää. Jos et näe sitä, olet sokea.”

Näin Jesse toteaa turhautuneena Celinelle elokuvan Before Midnight lopussa.

Voisiko kantaansa viisaammin ilmaista!

Tallennettu kategorioihin Elokuvat, Kyseenalaistaminen, Länsimaisuus, Maailma, Mieli, Parisuhde, Rakkaus, Tunteet | 7 kommenttia

So simple

Live.

Love.

Laugh.

Tallennettu kategorioihin Fiilistely, Filosofia, Hyvinvointi, Maailma, Onnellisuus, Positiivisuus, Zen | Jätä kommentti

Hajatelma

Yksin puhelevat ihmiset eivät ole hulluja: he vain ilmaisevat näkyvästi sitä, mitä enemmistö harjoittaa ainoastaan päänsä sisässä.

Tallennettu kategorioihin Maailma, Mieli | Jätä kommentti

Tekemisestä olemiseen

”Millä sinä oikein saat sen aikaan, Puh?”

”Minkä?” kysyi Puh.

”Sen, että selviydyt niin vaivattomasti.”

”En minä juuri mitään tee”, hän sanoi.

”Mutta kaikki tarvittava tulee kuitenkin tehdyksi.”

”Jotenkin siinä vain käy niin”, hän sanoi.

Benjamin Hoff – Nalle Puh ja Tao

Tallennettu kategorioihin Filosofia, Kirjat, Oleminen, Onnellisuus, Positiivisuus | Jätä kommentti

Minä+sinä=Minä?

Ihmissuhteet. Mitä ne oikeastaan lopulta ovat? Tarpeita, rakkautta, palvelusten vaihtokauppaa, pyyteettömyyttä, vapautta, kontrollointia, pelkoa?

Ensivaikutelmaltaan ihmissuhteet vaikuttavat sangen viattomilta: ihmiset liittyvät yhteen (yleensä) vapaasta tahdostaan, viettävät aikaa toistensa kanssa ja haluavat enemmän tai vähemmän jakaa elämänsä muiden kanssa. Onnellisuustutkimusten mukaan ihmissuhteet ovat yksi tärkeimmistä hyvinvoinnin tekijöistä suurimmalla osalla väestöstä. Lehdistä voimme lukea niin julkkisten kuin ei-julkkistenkin pitävän elämänsä tärkeimpänä asiana läheisiä ihmissuhteita: ”En olisi tässä ilman läheisteni tukea.”

Mutta mitä ovat ihmissuhteiden hyvinvointia tuottava vaikutus ja ihmissuhteiden tärkeys? Kumpuavatko ne todella toisista ihmisistä itsessään?

Nimittäin vaikuttanee siltä, että ihmissuhteet perustuvat itsekkäille tarpeille.

Ihmissuhteissa on kyse resonanssista. Kun pidän jostakusta ihmisestä, viihdyn hänen seurassaan ja haluan viettää aikaa hänen kanssaan, luulen tämän tunteen johtuvan hänestä. Toinen ihminen aiheuttaa minussa tämän tunteen ja halun jatkaa yhdessäoloa hänen kanssaan. Oikeastaan mekanismi onkin päinvastainen: tunteen lähde on minussa. Osa minua säteilee takaisin toisesta ihmisestä ja saa aikaan yhteyden välillämme. Tunne alkaa ja muotoutuu minussa ja on alkuperältään lähtöisin itsestä.

Ihmissuhteet ovat peilejä, joista minuus heijastuu takaisin. Siksi kai ihmiset muodostavat suhteita yleensä sellaisten henkilöiden kanssan, jotka ovat melko samankaltaisia heidän kanssaan. Tästä syntyy me-henki: meillä on jotain yhteistä, me resonoimme toistemme kanssa, miksi emme siis olisi yhdessä? Vastaavasti taas ihmiset, joiden koemme olevan liian erilaisia kanssamme, jäävät vain tutustumisasteelle, koska emme saa heistä yhtään itseämme takaisin. Ihminen jää vieraaksi, minä jää vaille kiinnittymispintaa, minä ei saa vahvistusta.

Kaikki, minkä toinen saa tuntemaan, on jo itsessä valmiina. Ei ole lainkaan sattumaa, kenen kanssa aikaasi vietät.

”Haluan tutustua erilaisiin ihmisiin.” Kuinka moni oikeasti tarkoittaa tätä? Tutkimusten mukaan ihmisillä on taipumusta suosia tuttua ja pitää sitä parempana tuntemattomaan verrattuna. Todellisuus puhuu enemmän sen puolesta, että ihmiset hakeutuvat samannäköisten ja -oloisten persoonien seuraan kuin täyteen kontrastiin itsen kanssa. Niin kutsutulla erilaisuudella tarkoitetaan ennemmin sitä, että halutaan tutustua ihmisiin, jotka heijastavat minusta sen, mitä nykyiset ihmissuhteeni eivät tee.

Koska ihmissuhteet ovat seurausta erilaisista resonansseista ja peilaamisesta, ympärillä olevat ihmiset ovat valikoituneet erilaisia tarpeita varten. Ja nämä tarpeet ovat yksilöstä, itsestä peräisin. Tämän takia ihmissuhteet koetaan  usein hankalina ja pettymyksiä tuottavina, koska ollaan tekemisissä niin henkilökohtaisten ja haavoittuvaisten minän osien kanssa. Ihmissuhteisiin ladataan kaikki syvimmät toiveet, pelot, halut ja unelmat. On selvää, ettei kukaan voi näitä tarpeita täysin täyttää. Suhde jää väistämättä vastapalveluksena epätäydelliseksi. Sartre totesi aikoinaan toisten ihmisten olevan helvetti ja minusta tämä lausahdus pätee juuri tähän seikkaan, etteivät ihmissuhteet yksinkertaisesti pysty toteuttamaan jokaista haluamme ja oikkuamme. Tämän kokeminen ensimmäistä kertaa lapsena on itkun paikka, mutta asian todelliseen sisäistämiseen voi kulua koko elinikä.

Ehkäpä äärimmäisin esimerkki aiheesta lienee läheisen kuolema. Kun näin käy, ei surra poismenoa henkilön itsensä vuoksi, vaan suru syntyy omista tarpeista. Minä en voi enää viettää aikaa hänen kanssaan, tämä henkilö ei voi enää antaa minulle sitä mitä eläessään antoi ja heijasti, minulla on paha olla.

Kun suhteet kietoutuvat tarpeiden ja halujen ympärille ihmissuhteista uhkaa muodostua jatkuva taistelukenttä, jossa viidakon lakien mukaisesti vahvimmat voittavat ja heikommat häviävät. Kaikkein selvimmin tämä saattaa näkyä parisuhteissa, joissa kontrollointi, omistaminen ja vallanhalu toiseen voivat hallita suhdetta läpikotaisin puolin ja toisin. Toisen alistaminen ja manipulointi voivat olla kaikki mitä suhteesta enää on jäljellä.

Tässä tapauksessa länsmainen, romanttinen rakkaus voikin osoittautua toisen rakastamisen sijaan täydelliseksi narsismiksi. Ylipäätään ihmissuhteissa on riskinsä muuttua toisesta välittämisen sijasta oman itsen pönkittämiseksi, minän suojelemiseksi ja palvomiseksi.

George Orwellia mukaillen kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Tarkoitan tällä ihmisiä, ihmissuhteita, ihmissuhteiden valikointia ja toimimista ihmissuhteissa. Ihmissuhteet lakkaavat olemasta osana egoistista valtapeliä, kun luovumme tästä asenteesta. Kaikki ihmiset voivat olla samanarvoisia riippumatta siitä tunnenko heitä vai en, pidänkö heistä vai en, ovatko he samankaltaisia kanssani vai eivät, heijastunko heistä takaisin vai en. Kun ei ole tarvetta itsen suojeluun ja egon ylläpitämiseen samankaltaisuuden avulla, lakkaa haluamasta ihmissuhteilta ennen kaikkea omien tarpeiden tyydyttämistä. On harhaista suosia sisäryhmää tietyn jaetun ominaisuuden perusteella, kun yhteenkuuluvuus voisi yksinkertaisesti perustua jaettuun ihmisyyteen.

Mitä jos kohtaisi ihmiset vailla vaatimuksia ja odotuksia, ilman tarvetta toisen ohjailuun ja kontrollointiin? Mitä tapahtuisi? Voisitko sinä muuttua?

Tallennettu kategorioihin Epätasa-arvo, Hyvinvointi, Itsetuntemus, Kärsimys, Kyseenalaistaminen, Muutos, Onnellisuus, Rakkaus, Rehellisyys, Tiedostaminen, Todellinen minuus, Tunteet, Valta | 3 kommenttia

Olin onnellinen kun…

-kohtasin vuosien takaisia tuoksuja.

-söin appelsiinia Atlantin tuntumassa.

-taksi pysähtyi viereeni jarrut kirskuen ruuhkassa ilman kutsua.

-tuntematon oli valmis olemaan ystäväni bussijonossa.

-sain syödä viikunoita tuoreena.

-oivalsin pystyväni elämään vierasta kieltä käyttäen.

-koin henkilökohtaisen tilan pienentyneen.

-löysin itseni sattumalta tanssimassa mainosvideolla.

-parturiherra ei kuivannut tukkaani leikkauksen jälkeen, ja sitten samaan aikaan kysyi ja totesi ”É bom?!” kohotellen pitkin päätä valuvia suortuviani.

-huomasin, etten kohta tunnista itseäni peilistä.

-intialainen mies ei suostunut ottamaan maksua vain yhdestä kiivistä, vaan antoi sen lahjaksi.

-kuuntelin eteläistä kitaraa uneliaassa iltahämärässä ja katselin tasaisia kattoja.

-omaksuin ympäristön asenteen: ”Don´t worry, it´s OK.”

-tunsin auringon kaikkialla, kaikkialla, kaikkialla.

-ymmärsin tämän kaiken olleen jo minussa.

-oivalsin, etten tiedä koskaan mitä päivän aikana tulee tapahtumaan ja mistä löydän itseni.

Tallennettu kategorioihin Aistillisuus, Fiilistely, Hyvinvointi, Jännän äärellä, Maailma, Oleminen, Onnellisuus, Positiivisuus, Tunteet, Unelmat | Jätä kommentti

Elämäni lyriikoin

”Tänään on kai kaikki mahdollista

Kun oot vielä alle kakskytviis

Tahdon tanssimaan

Kahden lyhtypylvään väliin mahtuu maailma

Anna minun olla vielä nuori

Aamulla on outo olo

Pitkä matka kotiin”

”Viini painuu jalkoihin

Nauru nousee korkealle

Taivaan reuna on punainen

Kun musiikki loppuu, me jatkamme

Ja äkkiä on aamu”

”Iloinen ja haikee

On vaikee olla pyhimys

Kun on keuhkot täynnä ilmaa

ja ilma täynnä katseita

Kaupunki on vihree

Kaupunki on elossa

Kaikki hetken tässä

Kaikki valuu”

”Oi! Mitä tanssia! En tiennyt että osaan näin liikkua

Silmiä häikäisee valojen katveessa,

vartalo heikkona

Ei voi puhua, musiikkia ilmassa

Pitää kertoa toisella tavalla, mitä ei sanota

Alan nousta ylös ilmaan kohti kattoa ja taivasta”

”Nyt uskon ihmeisiin

Ja lähden tanssimaan

Vain aurinko ja kuu

On turhaa kaikki muu

En pelkää kuolemaa”

”Tämä voi olla koko elämämme ihanin päivä

Ajetaan hiljempaa

Toivon, että matka jatkuu, jatkuu vaan”

”Kamera ei voi vangita mitä koetaan

Nimettömät kadut voivat helposti johtaa harhaan,

toistensa kaltaisina”

”Selällään nurmikolla

Taivaalla luikertaa pilvi

Kun nousen ylös

Veljeni iskee silmää

Näen selvästi värit, heinäsirkan ja oranssin maan”

”On niin helppoo olla onnellinen”

”Jos silta sattuisi romahtamaan

Ei, en palaisi mantereelle milloinkaan

Joku katsoi minua pitkään

Pilven raosta pääsi pikkuisen liikaa valoa

Olen melkein kuin uusi”

”Minulle jää salaisuus jota en kertonut kenellekään”

Tallennettu kategorioihin Fiilistely, Musiikki, Muutos, Oleminen, Onnellisuus, Tunteet, Vapautuminen | Jätä kommentti

Yli

En tiennyt, minne astuin,

mutta nähdessäni itseni siellä

tietämättä, missä olin, tajusin suuria asioita.

En kerro, mitä koin,

sillä jäin tietämättömäksi:

ylitin kaiken tiedon.”

-Ristin Johannes

Tallennettu kategorioihin Jännän äärellä, Maailma, Runot, Tiedostaminen | Jätä kommentti

Hetki

Naistenhuoneen edessä parveili joukko ranskattaria, kuin hämmentyneitä hanhia (”Un euro!”). Marssin heidän lävitseen kuin romaanin marginaalinen sivustakatsoja, josta tuleekin äkkiä tärkeä henkilö, ja syötin kolikon automaattiin. Astuin sisään ja viittoilin naisia tulemaan perässä pitäen ovea auki. ”Ooh, merci!”, kajahteli punatuilta huulilta heidän valuessaan peremmälle valkoiseen kaakelitodellisuuteen. Hymyilin yksinkertaisesti, naiivisti, ja vasta kopissa muistin s’il vous plaitin. Muodostin lausetta ääneti huulillani katsellen peilistä sen saamia filologisia muotoja. Olin onnellinen.

Tallennettu kategorioihin Maailma, Onnellisuus | Jätä kommentti

Nuoruus

”En usko että osaan selittää millaista epätoivoa ympäristöni minussa herätti. Vaikka nyttemmin epäilenkin, että olosuhteet ja luonteeni huomioon ottaen olisin ollut onneton missä hyvänsä, niin Biarritzisssa kuin Caracasissa tai Caprin saarella, silloin olin varma että masennukseni johtui paikasta. Ehkä se osittain johtuikin. Vaikka Milton on tiettyyn pisteeseen asti oikeassa – on henki oma kotinsa, se Hornan luo Taivaaksi ja Taivaan Helvetiksi ja niin edelleen – on silti ilmeistä että Planon perustajat eivät olleet käyttäneet kaupunkinsa mallina paratiisia vaan sitä toista, murheellisempaa kaupunkia. High schoolissa minulle tuli tavaksi vaellella ostoskeskuksissa koulun jälkeen, kierrellä valopihoja ympäröivissä kirkkaasti valaistuissa viileissä puolikerroksissa, kunnes olin niin sekaisin kulutustavaroista ja tuotekoodeista, käytävistä ja rullaportaista, peileistä ja muzakista ja melusta ja valosta, että sulake paloi aivoissani ja kaikki muuttui äkkiä käsittämättömäksi: väriä ilman muotoa, irrallisten molekyylien surinaa. Sitten kuljin kuin zombi pysäköintipaikalle ja ajoin baseballkentälle, missä en edes noussut autosta, istuin vain kädet ohjauspyörällä ja tuijotin ketjuaitaa ja kulottunutta talvista ruohikkoa, kunnes aurnko laski ja tuli liian pimeä nähdä.”

Donna Tartt – Jumalat juhlivat öisin

Tallennettu kategorioihin Kirjat, Kohina | Jätä kommentti

Lapsuus

”Plano. Sana loihtii mieleen autopankit, lähiöasutuksen, mustan asfaltin yllä väreilevät lämpöaallot. Siellä viettämäni vuodet loivat minulle kertakäyttömenneisyyden joka oli yhtä helppo hävittää kuin muovimuki. Mikä varmaan oli suuri lahja omalla tavallaan. Kotoa lähtiessäni saatoin laatia uuden ja paljon tyydyttävämmän elämäntarinan, joka oli täynnä näyttäviä, yksinkertaistettuja ympäristövaikutuksia, värikkään historian joka vieraan oli helppo omaksua.

Tämän keinotekoisen lapsuuden hohto – pelkkiä uima-altaita ja appelsiinilehtoja ja huikentelevaisia, viehättäviä showmaailman vanhempia – on melkein saattanut unohduksiin ankean alkuperäistarinan. Ajatellessani todellista lapsuuttani en oikeastaan muistakaan siitä juuri muuta kuin surullisen sekalaisia esineitä: lenkkitossut joita käytin ympäri vuoden, valintamyymälästä ostetut värityskirjat ja litistyneen vanhan jalkapallon jonka toin mukanani leikkeihin, hyvin vähän mielenkiintoista ja vielä vähemmän kaunista. Minä olin hiljainen, pitkä ikäisekseni ja taipuvainen pisamiin. Minulla ei ollut paljon ystäviä mutta en tiedä johtuiko se omasta valinnastani vai olosuhteista. Menestyin kaikesta päätellen hyvin koulussa mutta en poikkeuksellisen hyvin, luin mielelläni – Tom Swiftiä, Tolkienin kirjoja – mutta katselin myös televisiota, runsaasti, makasin tyhjän olohuoneemme matolla pitkinä iltapäivinä koulun jälkeen.

En rehellisesti sanottuna muista noista vuosista juuri muuta kuin tietyn tunnelman joka ne useimmiten kyllästi, alakuloisuuden jonka mielessäni yhdistän ’Disneyn ihmeellisen maailman’ katselemiseen sunnuntai-iltaisin. Sunnuntai oli surullinen päivä – aikaisin nukkumaan, kouluun aamulla, jatkuva pelko että olin tehnyt läksyt väärin – mutta kun katselin ilotulituksen räiskettä yötaivaalla Disneylandin valaistujen linnojen yllä, minut valtasi yleisempi pelko, tunne että olin vankina koulun ja kodin ankeissa ympyröissä, olosuhteissa, jotka ainakin minulle vankan empiirisesti todistivat synkkyyden aiheellisuudesta. Isä oli ilkeä, koti oli ruma eikä äiti kiinnittänyt minuun juuri mitään huomiota; vaatteeni olivat halvat ja tukkani oli leikattu liian lyhyeksi eikä kukaan koulussa tuntunut erityisemmin pitävän minusta; ja koska näin oli ollut niin kauan kuin muistin, uskoin että tilanne jatkuisi näin masentavana hamaan tulevaisuuteen. Lyhyesti sanottuna: minusta tuntui että olemassaoloni oli jollain vaikeasti tajuttavalla mutta olennaisella tavalla pilalla.”

Donna Tartt – Jumalat juhlivat öisin

Tallennettu kategorioihin Kirjat, Tunteet | Jätä kommentti

Jokainen päivä on hyvä päivä

Tein jotain poikkeuksellista: ostin sisustustaulun. Yleensä en pahemmin perusta ostaa sisustuskrääsää, mutta tämän yksilön olemus kiinnitti huomioni. Yksinkertaisessa metallialustassa lukee: ”Today is a good day”. Siemaisen teetä, katsahdan taulua ja totean sen olevan oikeassa.

Tallennettu kategorioihin Aforismit, Arvot, Fiilistely, Hyvinvointi, Minimalismi, Onnellisuus, Positiivisuus, Toivo, Zen | 2 kommenttia

Sivustakatsoja

Kokeilin tänään ruumiistapoistumista. Ohjeistuksenani toimi Richard Wisemanin Yliluonnollinen ilmiö -kirja, jota voinen lämpimästi suositella kaikille uteliaille mielille.

Käperryin sohvan nurkkaan ja rentouduin. Kuvittelin itseni seisomaan eteeni selkä minuun päin. Yritin sulauttaa itseni tähän hahmoon. Katselin ympärilleni. Otin askeleen, toisen. Pysähdyin ikkunan eteen. Kävelin makuuhuoneeseen ja tutkin kaikkea katseellani. Viikkasin kuivuneita pyykkejä ja ripustin jokusen kaappiin. Astelin ulos ja lähdin pienelle pyöräretkelle. Kaartelin valkoisten viivojen välissä ja lämmittelin kesäillan auringossa. Palasin takaisin ja kuljin sohvalle, istuin päälleni ja avasin silmäni.

Tunsin itseni hyvin rentoutuneeksi, mutta melko väsyneeksi. Koin ponnistelleeni kovasti ja kenties jopa katkoneeni verisuonia päässäni. Meditatiivinen olotila – kirkas mieli ja vapaa ajatushälinästä. Kuitenkin onnistumiseni oli minusta vain keskinkertaista. Koin vaikeaksi oikeasti siirtyä pois kehostani toiseen hahmoon: tuntui helpommalta kuvitella itsensä sivustakatsojan perspektiivistä ulkoisesti kuin olla toisessa ”fyysisessä” olomuodossa. Kenties tällaiset harjoitukset ovat minulle haastavia, koska minä en ole suggestioherkkä enkä ole menneisyydessäni ollut hypnotisoitavissa.

Välillä koin eläväni kuin videopelissä. Tiedätkö, kun näkee itsestään vain kädet ja liikkuu eteenpäin, alas katsomalla näkee jalat… Tämä sai minut pohtimaan ankarasti ihmisen minuutta: mitä ihmettä sekin oikein on? Mistä syntyy autenttisen minän kokemus? Kun nyt mietin jälkeenpäin, minusta tuntuu, ettei minulla ollut erityistä tietoisuutta minuudesta. Tai se oli erilainen minuuden kokemus. Minä vain… katselin, kävelin, toimin, viikkasin, pyöräilin, olin.

Onko minuus hauras ja häilyvä piste keskellä paperia? Piste, jonka voi helposti todeta virheeksi, pyyhkäistä pois kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan. Kuka on minä, kuka on kokija, kuka on toimija? Mikä saa minut liikkumaan? Onko sisälläni jokin joka ohjaa toimintaani?

Homunculus ongelma on kiusallinen.

Viime viikolla minulta kysyttiin kuka olen. En osannut vastata, enkä osaa vieläkään. Luulen… ettei se haittaa.

”Niin ei se haittaa
Mm, ei sillä oo väliä”

Tiedätkö sinä kuka olet?

Tallennettu kategorioihin Aistillisuus, Fiilistely, Filosofia, Hiljaisuus, Jännän äärellä, Kirjat, Kohina, Kyseenalaistaminen, Oleminen, Psykologia, Tiedostaminen, Todellinen minuus | Jätä kommentti

Olet jo perillä

Eräänä sumuisena varhaisaamuna katselin ympärilleni levittäytyviä peltoaukeita. Fyysisesti en nähnyt kauas, mutta sisäisesti hahmotin sitäkin syvemmin ympäristöäni.

Mietin, miksi ihmeessä minä haaveilen matkustavani Irlantiin ja tanssahtelevani sumuisilla keijukaisnummilla, kun tämä maisema tässä välittää minulle aivan samanlaista mahdollisuutta sellaisen hetken kokemiseen? Nimittäin se maisema muistutti omaa kuviteltua representaatiotani Irlannista.

Ei tarvitsekaan kulkea kauas ollakseen perillä.

”Tuntuu kuin olisi ulkomailla kun kävelee kaduilla

Ja samalla on enemmän kuin koskaan elossa

Jossain muualla kuin kotona

Siihen oloon melkein pakahtuu”

(Regina – Paras aika vuodesta)

Olen havainnut, että kun katselee tietyllä tapaa ympäristöä, tulee samanlainen tunne kuin todella olisi ulkomailla. Ei tarvita muuta kuin oikeasti pysähtyä katsomaan: nähdä ehdollistumisiensa taakse, olla utelias ja tutkiva, ei arvostella. Sitä kokemusta voisi varmaan kutsua todellisuuden näkemiseksi sellaisenaan (mitä ihmiset taitavat kokea herkemmin uudessa ympäristössä ulkomailla), ei siten kuin on tottunut.

Tiedäthän sen tunteen, kun ulkomailla ollessa on sellainen maaginen olo: kaikki on jännittävää seikkailua, josta riittää kerrottavaa ja muisteltavaa pitkäksi ajaksi. Voisiko se tapahtumarikkauden kokemus johtua juuri siitä, että on enemmän elossa ja läsnä? Toimii enemmän ja ajattelee vähemmän, on hereillä? Kuinka moni tunnustautuu siihen joukkoon, joka käy ulkomailla läpi museot, muttei ole ikinä harrastanut tätä omalla paikkakunnallaan? Aivan niin. Kenties uskallat elää ja toteuttaa itseäsi enemmän yhdennellätoista hetkellä, jonka koet olevan ainutlaatuinen ja korvaamaton?

Tuomas Milonoff ja Riku Rantala kuvaavat matkustamista parhaaksi mahdollisuudeksi olla läsnä tässä hetkessä. Tarvitseeko tämän mahdollisuuden perässä kuitenkaan lähteä yhtään minnekään? Voisiko tämä niin kutsuttu nykyhetki olla saatavilla NYT? Voisiko todellisuuden jo kohdata eikä väistellä sitä?

Kun tarkastelee maailmaa objektiivisesti, se vaikuttaa melko homogeeniselta ympäristöltä: kaikkialla on elämää, luontoa (ei varmaan voisi olla tilaa, jossa ei olisi mitään luonnon ilmentämää?), ihmiset tekevät töitä, rakastavat, vuorovaikuttavat, samat fysiikan lait pätevät kaikkialla… Voidaan siis todeta, ettei elämä ei oikeastaan ole sen kummempaa muualla. On harhaluulo kuvitella, että elämä olisi laadullisesti parempaa jossain toisessa paikassa. Matkustamisen motiivina voikin olla oman elämän tyhjyyden pakeneminen ja paikkaaminen. Suomikin on mielen eksotiikkaa jokaiselle, joka ei täällä asu, kunnes muuttaa tähän lottovoiton maahan, kyllästyy ja kiroilee pakkasella.

Matkakirjailija Paul Therouxin mukaan monet etsivät matkoilta vain parannettua versiota omasta kotipaikastaan. Haetaan parempaa ruokaa, enemmän auringonpaistetta, vähemmän rikollisuutta, halvempaa hintatasoa, tilaisuutta romanssiin. ”Etelä-Ranska on yhtä kuin Florida, paitsi että ruoka on vähän parempaa ja Cannesissa on hankalampaa pysäköidä auto kuin Miamissa.” (Valitut Palat, 7/1984.)

New York, Pariisi, Istanbul, Kapkaupunki, Montevideo, Juneau, Tianjin, Bangkok, Kalkutta, Jokohama, Ljubljana, Montreal, Soul, Mombasa, Lhasa, Timbuktu, Sofia, Minsk, Reykjavik, Santa Cruz, Honolulu, Havanna, Brasilia, Ateena, Toulouse… Onneksi olkoon, olet jo käynyt näissä kaikissa paikoissa! Paraikaa hengität samaa ilmaa, jota edellisten kaupunkien asukkaatkin hengittävät.

Samaa ilmaa, jota jokainen elävä olento hengittää tämän yhteisen pallon päällä.

Tiesitkö universumin (universe) tarkoittavan yhtä laulua?

Ollaksesi Kolumbus sinun ei tarvitse tehdä yhtään mitään. Sen kuin vain olet hetkessä, joka on samaan aikaan paradoksisesti ensimmäinen ja viimeinen. Et voi astua samaan virtaan kahdesti, kuten Herakleitoskin totesi.

Matkustelu ei tietenkään ole huono idea, päinvastoin. On vain tiedostettava niiden taustalla piilevät motiivit ja oivallettava, ettei portti elossa olemiseen voi sijaita lentokentän terminaalissa. Mekin olemme ulkomaalaisia siinä missä intialaiset tai australialaiset. Kaikki riippuu omista kehyksistä.

Miksi sinä haluat matkustaa ja minne?

Tallennettu kategorioihin Filosofia, Maailma, Matkustaminen, Musiikki, Oleminen, Tiedostaminen | Jätä kommentti

Tunnustus

Hyvät naiset ja herrat!

Voisin hyppiä tasajalkaa tämän ilosanoman johdosta ja taputtaa käsiä yhteen pääni yläpuolella. Tattadaa, saanen kertoa teille jotain tämän yksityisen paraatimarssini lomassa. Nimittäin

minä en tunne itseäni enää yksinäiseksi. Ilotulituksia, kiitos!

Havahduin tähän miellyttävään olotilaan jokin aika sitten. Ei hassumpi tila lainkaan: voin suositella.

Kuinka sitten löysin itseni tästä kärsimyksestä vapaasta tilasta? Ilmeisesti olen kaikkia tietoisuuden tasoja ravisuttavalla tavalla sisäistänyt sen, ettei ihmisten seura vie pois yksinäisyyttä. Tämähän on kaiken arkiajattelun ja nojatuolipsykologian vastainen ajatus. Lukiessani Anthony de Mellon Havahtumista, näin sen koko tähänastista elämänkaartani vasten: ihmiset eivät vie pois yksinäisyyttä, he voivat ainoastaan lievittää yksinäisyyden oireita.

Niin yksinkertaista se on. Aina kun olen viettänyt laatuaikaa ihmisten parissa (jolloin en ole tuntenut itseäni yksinäiseksi), yksinäisyys on astunut seurakseni saman tien kun jään yksin. Seura ei auttanut, se oli vain hetkellistä balsamia haavoille.

Tunnistin tämän yksinäisyyden olotilan olevan samanlainen kuin minulla oli aikaani ennen parisuhdetta. Se väistyi suhteen aikana ja tuli taas luokseni entistä voimakkaampana eron jälkeen. Sama logiikka pätee siis myös siihen, ettei ketään voi rakastaa ehjäksi – parisuhde ei ketään pelasta. Kukaan ei tule viemään pois sisäistä tyhjyyttä ja kumisevaa onttouden tunnetta.

Ainoa joka niin voi tehdä olet Sinä itse.

En tarvitse enää jatkuvasti seuraa lievittääkseni eksistentiaalista ja emotionaalista tuskaani. Mielestäni ihmisellä ei ole kaikki hyvin silloin kun ei kykene kohtaamaan itseään ja olemaan yksin. On paljon helpompaa säätää taustamelu isommalle, jottei tunne sisäistä kakofoniaansa.

Oletko sinä tuntenut itsesi yksinäiseksi? Miten olet menetellyt tämän häiriötilan suhteen?

Tallennettu kategorioihin Kärsimys, Kirjat, Muutos, Rehellisyys, Tiedostaminen, Tunteet, Vapautuminen, Voimaantuminen, Yksinäisyys | 6 kommenttia

Seksuaalisuuden diversiteetti

Seksuaalisuus. Mitä tuo mystinen ja primitiivinen, meihin jokaiseen sisäänrakennettu voima oikein on? Pyrin kirjoitelmassani valottamaan ja pohtimaan aihetta hieman. Toivoisin myös sinun ottavan osaa dialogiin kanssani.

Väestöliiton mukaan seksuaalisuuteen kuuluvat seksuaalinen kehitys, biologinen sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen, sosiaalinen sukupuoli-identiteetti ja sen mukainen rooli sekä suvun jatkaminen.

Seksuaalisuus on mukana syntymästä kuolemaan. Meitä ei olisi olemassa ilman seksuaalisuutta: se on kaikkialla läsnäoleva, universaali ilmiö. Seksuaalisuus ei ole mikään ihmisyydestä irrotettavissa oleva ilmiö, jonka voisi ulkoistaa, objektivoida ja asettaa suurennuslasin alle. Se on osa ihmisyyttä, persoonallisuutta. Ennen kaikkea seksuaalisuus vain on.

Ihmiskunnan jatkumisen kannalta siis seksuaalisuus on välttämätöntä. Se luo energian ja elämänkentän, jonka piirissä ja vaikutuksen alaisena asiat tapahtuvat ja ilmenevät. Oshoa lainaten seksuaalisuus on elämän virtaa ja jatkumoa.

Kuitenkin seksi itsessään on vain yksi spektrin kaistale seksuaalisuudessa, vaikka nämä termit usein mielletään synonyymeiksi. Todellisuudessa seksuaalisuus on kaikkialla ja läsnä jokaisena hetkenä, jokaisessa hengenvedossa, unessa ja valveilla (kiitos Freud), puheessa ja eleissä, tietoisuudessa ja tiedostamattomassa. Seksuaalisuus näkyy esimerkiksi siinä, miten ihminen kokee asiat, miten kantaa itsensä, miten tasapainossa on itsensä, muiden ja maailman kanssa. Miten aistii ja kohtaa tuoksujen, makujen, äänien ja kosketusten sinfoniaa. Millä tavalla asuttaa omaa sielunsa temppeliä. Seksuaalisuuteen kuuluu oleminen eikä pelkkä tekeminen. Intohimoinen katse voi olla huomattavasti seksuaalisesti virittyneempi kuin seksi.

Mielestäni kulttuuriamme vaivaa ambivalenssi yliseksualisoitumisen ja aliseksualisoitumisen välillä. Yliseksualisoituminen pursuaa mediassa ja aliseksualisoituminen seuraa seksuaalisuuden inflaationa tästä: seksuaalisuus on kaupallistettu, esineellistetty, ulkoistettu. On ohitettu se seikka, että sekusaalisuus on ennen kaikkea mielen sisäistä ja mielessä syntyvää. Mihin tämä johtaa? Tunnekylmään pornoon. Tyhjyyteen. Kokemukseen, ettei mikään tunnu miltään. Vieraantumiseen itsestä ja muista. Aliseksualisoituminen näkyy seksuaalisuuden pikaruokailuna: nopeana, irvokkaana, tiedostamattomana ja hävettävänä toimintana, mikä ennen pitkää jättää entistä nälkäisemmäksi.

Seksuaalisuus on kokemusta itsestä ja omasta olemassaolosta. Kun kohtaa vastaavan virittyneisyyden toisessa ihmisessä, se resonoi ja värisyttää ihmistä läpikotaisesti ja vaistonvaraisesti. Eläimillä on viettelevät soidintanssinsa, ihmiset taipuilevat ja elehtivät toisilleen yökerhoissa musiikin vaikutuksesta. Tanssi on hyvin luova kanava seksuaalisuuden ilmenemiseen ja ilmaisemiseen. Käsittääkseni erilaisten alkuperäisheimojen keskuudessa tanssi on toiminut juuri muotojen esittelynä, seksuaalisena tapahtumana ja ollut osana parinvalintaa. Tämä sama primitiivinen kosioriitti vain jatkuu nykyisin bassojytkeen ja vilkkuvien valojen alaisuudessa.

Ennen osallistumistani kontakti-improvisaatioon kuvittelin koskettamisen olevan minulle hyvin luonnollista, haluavani olla siten yhteydessä muihin ja olevani avoin kosketukselle. Kuitenkin yllätyin siitä miten se ei ollutkaan minulle niin helppoa, vaikka olen osallistunut monenlaisille somaattisuuteen perustuville kursseille: koin luontevammaksi koskettaa tuntemattomia naisia miesten sijaan. Pohdin, johtuiko reagointini juuri kulttuurin yliseksualisoitumisen perinteestä (joka näkyy etenkin vastakkaisten sukupuolten kohtaamisen seksualisoitumisena). Yritin päästää irti ajatuksesta, että tämä olisi seksuaalista, että tämä merkitsisi yhtään mitään. Toisaalta, ehkä voisi myös myöntää tämän olevan seksuaalista ja se on luonnollista, muttei sen tarvitse liittyä mitenkään ajatukseen seksistä. Epämukavuusalueille meneminen opettaa kenties eniten.

Amanda Pilke istui viereisessä pöydässä ollessani kahvilassa ystäväni kanssa. Pidän häntä rohkeana ihmisenä, koska hän on nuoresta iästään huolimatta näytellyt kaksi alastonroolia Puhdistuksessa ja Vuosaaressa. Seikassa kulminoituu aiemmin mainitsemani ambivalenssi: toisaalta kaikki on niin ylitsevuotavan seksuaalista ja ihmiset kokevat enemmän tai vähemmän painetta itsensä esittämiseen ja paljastamiseen, toisaalta kuitenkin itseä ja omaa seksuaalisuutta varjellaan, peitellään, suojellaan ja vartioidaan. Risteäminen Amandan kanssa samalle kiertoradalle sai minut miettimään, miksi peitellä sitä mitä meissä jokaisessa on – miksi seksuaalisuus voi olla niin estynyt ja tabu aihe. Alkuperäisheimoihin verraten heillä ei usein ole vaatteita itsensä ja sukupuolielintensä peittämiseen. Lapset juoksentelevat hiekkarannoilla ja muilla paikoilla alasti, koska se on heille luonnollista eivätkä he ole vielä ehdollistuneet seksuualisuuden ristiriitaiseen jännitteeseen.

Vielä viimeisenä seksuaalisuutta voisi verrata aukeavaan lootuskukkaan: sen terälehdet edustavat eri osa-alueita kokonaisuudessa, jossa mikään yksittäinen osa ei ole toista tärkeämpi tai vähäisempi. Kokonaisuus muodostuu harmoniasta ja lopulta se on enemmän kuin pelkkä osiensa summa. Seksuaalisuudessa on eri kerroksia ja se uudistuu elämänkulussa kuten lootuskukkakin tekee. Seksuaalisuus väreilee maailmassa vielä ruumiista poistumisen jälkeenkin ja huolehtii elämän monimuotoisuuden jatkumisena.

Tallennettu kategorioihin Aistillisuus, Eläimet, Elokuvat, Hyvinvointi, Itsetuntemus, Kehollisuus, Länsimaisuus, Primitiivisyys, Psykologia, Seksuaalisuus, Sukupuoli, Tanssi, Tiedostaminen | 2 kommenttia

Depression – Western normality or disturbance phenomenon?

I have read Neil Morgan’s and David Taylor’s article “Psychodynamic psychotherapy and the treatment of depression” which was published in”Psychiatry” journal in 2005. Morgan and Taylor’s article represents the psychodynamic principles about how depression develops and the effectiveness of psychotherapy based on studies. I think that the writers identify depression in a too deterministic way by emphasizing childhood at the expense of adulthood impacts.

It is widely known that the psychodynamic context highlights the signification of childhood and how strongly these early experiences follow the individual into his/her adulthood. Mostly the past is seen as influencing an unconscious path through motives and drives. This paradigm is seen in the article. It is natural taking into account the subject of the article, but honestly I was a little disappointed: the article did not introduce me any new views or ideas. Psychodynamic paradigms have been developed since Freud, but I found no proof of that in this particular article. All of the introduced theories are heritage from 20th century’s psychoanalysts.

Even though Morgan and Taylor use a concept vulnerability, and they represent depression as ”… a chronic, lifelong, relapsing condition, rather than a ’one-off’ illness.” (p. 6) and these authors describe depression as a complex phenomenon rather than a unitary phenomenon, the deterministic echo can be heard through the text. John Bowlby thinks that depression is a result of an unsuccessful attachment in childhood (p. 8), Melanie Klein’s view about the causation lies in the early loss of the mother (p. 8) and at the end of the article Morgan and Taylor claim that according to the studies parenting styles are stable and transmitted from one generation to the next (p. 8-9).

I do not refute those possible effects, not at all. However, what I want to argue, is that the article draws a picture that an individual cannot affect his/her life because everything has been determined in childhood by the actions of other people, usually parents. If we follow this scenario far enough we find ourselves with a conclusion that no one can become integrated from depression and hence there is no point of giving treatment to anyone. Why bother if the cards to a successful and unsuccessful life are already dealt in childhood?

This concept of man is very passive, fatalistic and doomed. According to these theories people are prisoners of depression and unconscious drives. Humans cannot become separated from their depression, like Sisyphus was not able to stop rolling the boulder up a hill and he was cursed repeating it forever in Greek mythology. Is depression a mental burden that people need to carry on with them through life? Is there no relief on the horizon? Are oasis just mirages?

The article does not present enough indications about the other factors that could affect developing depression. Despite the fact that the article has been written on a conditional and there is not any imperative claims that depression will absolutely evolve if early experiences are not secure and attachment has not been managed successfully. Actually, there is only one direct indication to the affect on the environment: ”…early experiences of an individual can lead to vulnerability, which, in interaction with life events, culminates in adult depression.” (p .6) Morgan and Taylor do not present enough of any other possible factors. Environmental factors are being bypassed and causation is represented too narrowly.

The article introduces the relationship between aggression and depression according to various psychodynamic theories. As if there were not enough of these thesis statements that people cannot help themselves, here comes some more: according to Melanie Klein’s theory aggression is seen as an innate, inborn power (p. 7). This example confirms the article’s tone that locates human beings at a biological based level. Besides, the theory will lead to a significant homunculus problem: where has this innate aggression evolved originally? The article gives no answer for this. Edith Jacobson describes aggression as a reactive phenomenon, not integrating damage and rage into human essence (p. 7). The latter view seems much more polymorphous to me.

What is a more confusing aspect is that the writers’ aim seems to be normalizing depression: “…our struggles with depression are part of what it is to be human.” (p. 6) In my opinion, it is not a state of normality to feel chronic anxiety, melancholia and powerless. I think this idea upwells from our individualistic culture where happiness is seen as an abnormal and brief position, which is hard to achieve. I am afraid that normalizing serious and hazardous mental problems leads us to apathy. This carelessness is about to justify depression as an innate, chronic essence and we are being stigmatized to be passive and unhappy creatures for the rest of our lives.

The article represents John Bowlby’s pioneer study with attachment theory (p. 8), which has been strictly criticized. For me it is easy to associate with the commentary: the theory fatalises people into hopelessness and satisfies destiny by their childhood, makes parents (more specifically: mothers) guilty and fits only into Western cultures. In fact, there have been studies showing that attachment theory’s yield is not so carved in stone as Bowlby has articulated: even though one might had an incomplete parenting style in childhood, later close relationships might replace these experiences and an individual can live an integrated and pleasant life. Childhood is not a ghost of the past that will haunt one the grave. Despite miserable early experiences, an individual’s life can change remarkably in adulthood and have a whole new direction and meaning.

Heinz Kohut’s theory has the same, problematic features as Bowlby’s. Kohut presents depression as a lack of good experiences in childhood and parents play dominant roles in this causation (pp. 7-8). This occurs in a phenomenon that Kohut nominates mirroring. The child learns his/her worth and amiability through this mirroring episode and this impression will command the individual’s adulthood. I do not adopt this point of view: why are other people than parents not as important in mirroring? Are the adulthood mirrors not as important and impressive as in childhood? I think that the studies against Bowlby’s theory agree on this case too. In my opinion, theories that emphasize childhood at the expense of adulthood drop into an ad hoc argument: it is easy to eliminate troubles around one’s own “perfect” theory.

Morgan and Taylor present René Spitz’s research with institutionalized infants who suffered from maternal deprivation and insufficient human interaction (p. 8). The results were dreadful: the children became passive, apathetic towards the stimuli of environment and withdrawn. Spitz argued that the childrens’ behaviours were parallel to adult’s depression and nominated this phenomenon “anaclitic depression” (p. 8). The article does not reveal the fact that actually all of the children’s regressions were not stable: children, whose deprivation duration was less than three months, recovered. If the deprivation lasted longer, they rarely recovered totally. On the other hand, there has been some other hopeful Romanian research in this field: 20-25 percent of adopted children from orphanages recovered from deprivation by the age of six, even though the child’s deprivation occured his/her two first life years. 70 percent recovered fully if deprivation occured less than the child’s first six months. Reflecting these studies, we can argue that later life’s care has revising and unifying impression.

I have represented material that speaks up for the idea that depression is not a compelling destiny. The die has not been cast in childhood. It is all about how we regard depression: we will suffer from it for the rest of our lives if we consider it as a natural, chronic state. But if we see and recognise depression as a state of emergency, we can intervene and stop living half alive.

Tallennettu kategorioihin In English, Kärsimys, Länsimaisuus, Masennus, Psykologia, Tunteet, Valta | Jätä kommentti

Väliintulo

Maatessani tänään pitkin pituuttani jäällä, pyörällä ratsastava mies pysähtyi kohdallleni. Yhteys, hymyt. Olin onnellinen. Ehkä se ei aina olekaan niin kuin minusta usein tuntuu Riikka Pulkkista mukaillen:

”Ihmisten halukkuutta yhteisöön kysyttiin vain rappukäytävässä, jossa saattoi tahtomattaan joutua sanomaan hei. Kaupassa, liikennevaloissa ja kirjastossa, bussissa ja metrossa saattoi taas teeskennellä, ettei muita ollut olemassakaan.

Pelkkiä ohi kävelemisiä.”

Tallennettu kategorioihin Arvot, Kirjat, Kyseenalaistaminen, Maailma, Normit, Rehellisyys, Yksilö-yhteisö | Jätä kommentti

Kaiku

Maailma

Jos sinne joskus pääsisin

Haluaisin kaiken omakseni

Tuon miehen tuolta

Silinterihattuineen

Ja naisen

jolla on oranssit kynnet

Ottaisin hänetkin

 

Mitä muuta elämä olisikaan

Kuin ikuinen leikki ja noste

Ihmettelen

kuinka ihmiset silti niin vakavia

Eivät edes tohkeissaan mistään

Tunnen

että minussa on

Koko maailmankaikkeuden palo ja vapina

Minkä tähden?

 

Jos maapallon syliin saisin

Sille hyvä oisin

Silittäisin

Tarttuisin ja ravistaisin

Antautuisin

Muuttaisiko se muuksi

Turtuneisuuden ajan

Saisinko takaisin yhteyttä?

Ja jos saisin

olisiko se vain

hapuilevaa kohinaa

vai resonoivaa

lihaksi tulemista

Tallennettu kategorioihin Hiljaisuus, Kehollisuus, Rakkaus, Runot | Jätä kommentti

Paljas

Kun olen yksin

Tarkkaillen ajatuksiani

Huomaan

että loisteputkivalotodellisuus

iskee tietoisuuteen

Mikään ei ole niin todellista

Nyt

 

Kun sekuntiviisari

liikkuu liukuen

eikä pysähdellen

Kun Nessupaketti

on pulleana pöydällä

tulvien ääriensä yli

Ja vielä

olemassaolostaan ylpeä Orashana

Oi, miten uljas se onkaan!

 

Todellisuus huutaa materian läpi

Siihen ei tarvita muuta

Kaikki on jo puettu

Keisarillla on jo vaatteet

Maailma kietoutuu

merkityksen aspekteihin

Epätoivoon

käsittää olevaa

 

Jäljelle jää vain

Loisteputkivalon määrittämä avaruus

Ja jokin

joka tarkkailee

Semioottisia haluja

Semioottisia haluja

……………………………

(Mitä jos kaiken riisuisi?)

Tallennettu kategorioihin Hiljaisuus, Kohina, Maailma, Oleminen, Runot, Tiedostaminen | Jätä kommentti

Omin luvin onneen

Onnellisuus kuuluu arkisanastoomme, ja käytämme sitä hyvin vaivattomasti. Kun aihetta tarkastelee paremmin, huomaa, että onnellisuudelle ei ehkä löydykään yksiselitteistä ja universaalia määritelmää. Puhummeko sittenkään samasta ilmiöstä arjessa? Entä mitä tarvitaan onneen?

Platonin mukaan onnellisuus on hyvän saavuttamista pysyvästi. Hän määrittelee onnellisuuden rakkauden jatkeeksi: rakkaus on kaipuuta puuttuvaan hyvään. Rakkauden kohdetta ei voi saavuttaa, mutta rakkaus voi johtaa onnellisuuden muotoon. Aristoteleen mukaan onnellisuus, eudaimonia, on hyvän elämän päämäärä. Yksilön pyrkiessä hyviin tekoihin hänestä tulee hyveellinen saavuttaen samalla onnen. Onnellisuus mahdollistuu suotuisissa olosuhteissa ja kun ihminen toteuttaa perimmäistä luontoaan järjen avulla. Epikuroon näkemys sen sijaan poikkeaa edellisistä siinä, että hänen mukaansa onnellisuus on ennen kaikkea nautintoa. Epikurolaisuus katsoo kärsimyksen puutteen olevan suurinta nautintoa, painottaa kohtuullisia aistinautintoja ja yksinkertaista elämää – nämä painotukset poikkeavat nykyhedonismista.

Platonin käsitys onnellisuudesta on varsin staattinen. Jos onnellisuus mielletään tunteeksi, teoria ei voisi pitää paikkaansa, koska emootiot kestävät vain hetken. Vai pitääkö onnellisuuden eteen koko ajan ponnistella, jotta sen tila olisi vakaa?

Ihmiset tavoittelevat monia asioita tullakseen onnellisiksi. Näitä ovat esimerkiksi lottovoitto tai avioliitto. Valitettavasti monissa tutkimuksissa on osoitettu, että viimeistään vuoden kuluttua tavoitteen saavuttamisesta mieliala on palautunut samalle tasolle kuin ennen muutosta. Kenties siis Platon tarkoittaa, että onnellisuus on todella mielentila, eikä sitä voi altistaa välineelliselle tavoittelulle.

Aristoteles ei kuitenkaan oleta, että kaikki voisivat tulla onnellisiksi. Onnellisuuden edellytyksiä ovat juuri suotuisat olosuhteet, mielen laatu ja järjen taitava käyttö. Samankaltaisesti ajattelee Bertrand Russell. Hänen mukaansa onnellisuus vaatii ponnisteluja ja työskentelyä sen eteen. Onnellisuus ei putoa syliimme kuin kypsä omena, vaan meidän on itse kurkotettava puuhun ja poimittava se.

Russellin ideaa pohtiessani luulen, että onnellisuuden tähden on nähtävä maailma uusin silmin. On opittava pois totunnaisuudesta, itsestäänselvyyksistä ja passivoitumisesta. Täytyy ottaa aktiivinen asenne hyvien asioiden huomaamiselle, harjoittaa kiitollisuutta ja iloita elämän tarjoamista mahdollisuuksista. On todellakin helpompaa olla onneton, valittaa ja elää kärsimyksessä.

Martin Seligmanin, positiivisen psykologian pioneerin, mukaan erittäin onnellisilla on tapana muistaa enemmän hyviä tapahtumia kuin todellisuudessa edes tapahtui ja unohtaa suuri osa huonoista tapahtumista. Kyseessä on siis valikoiva ja päämääräsuuntautunut tarkkaavaisuus. Onnellisilla ihmisillä on hallussaan loistava coping-keino: muistella hyviä asioita, kenties liioitella niitä, ja jättää huomiotta elämän ikävät aspektit. Tällainen positiivisuuden suodatin kuulostaisi tehokkaalta välineeltä onnellisuuteen.

Sonja Lyubomirskyn tutkimusten mukaan yksi onnellisen ihmisen ominaispiirre on se, että hän on ensimmäisenä auttamassa kanssaihmisiä, niin tuttuja kuin tuntemattomia. Tämä kenties liittyy siihen, että kun yksilöllä on kaikki hyvin, hän on valmis huomioimaan myös muut ihmiset ympärillään. Ihmisen voimavaroja ja resursseja riittää siten ulkopuolelle kohdistettavaksi. Lisäksi onnelliset osaavat iloita muiden saavutuksista. Vastaavasti tutkimuksissa vähiten onnellisten ryhmä ei osannut iloita toisten onnistumisista, ja he olivat helpottuneita toisten epäonnistuessa. Vaikuttaa siis siltä, että ihmisen oma, sisäinen tila heijastuu muihin ja vaikuttaa tällä tavalla muiden ihmisten kohtaamiseen. Kyseessä on eräänlainen peilivaikutus: jos on itse onnellinen, haluaa auttaa muita ja muidenkin saavuttavan saman tilan, mutta jos on onneton, voi olla vaikeaa samaistua muiden onneen, mikä saattaa tuottaa jopa ahdistusta.

Monien itämaisten filosofioiden mukaan tavoiteltavinta on onnellisuuden sijaan mielenrauha, tyyneys. Tämä pitää sisällään ydinajatuksen, jonka mukaan ihmisen on parasta olla riippumaton ulkoisista olosuhteista ja olla tyytyväinen siihen mitä on. Eckhart Tollen, erään nykyajan henkisen opettajan, mielestä onnellisuus on riippuvaista olosuhteista, mielenrauha taas ei. Tämän määrittelyn valossa onnellisuus näyttäytyy tunteena, mielenrauha taas sisäisenä asennoitumisena elämää ja maailmaa kohtaan.

Buddhalaisuudessa ajatellaan, että ihmisen elämässä on kärsimystä, joka johtuu itsekkäistä haluista. Ihmiset tavoittelevat monia asioita elämässään ja pettyvät, kärsivät, jos eivät saa haluamaansa. Toisaalta taas vaikka saavuttaisi päämääränsä, se ei välttämättä vastaakaan arvoltaan sitä mitä kuvitteli. Esimerkiksi: ihminen on tyytymätön autoonsa ja haluaa uuden auton, jossa on eri ominaisuuksia kuin nykyisessä. Ankaran työskentelyn tuloksena hän pystyy lopulta hankkimaan itselleen sellaisen. Aluksi auton omistaja tuntee itsensä onnelliseksi saavutettuaan unelmansa, mutta pian huomaa olevansa tyytymätön ja haluavansa vielä paremman auton entistä laadukkaimmilla ominaisuuksilla. Lopputuloksena ympyrä sulkeutuu ja ihminen kärsii taas. Kaikki voisi aina olla paremmin, kaikkea voisi olla niin paljon enemmän. Hedonistinen oravanpyörä on yhtä loputon kuin tekstien tulkinnassa hermeneuttisen kehän spiraali: sille ei ole loppua, ellei itse tee sitä.

Cicero lausahti: ” En käsitä, miksi onnellinen haluaa tulla vielä onnellisemmaksi.” Näen tässä ajatuksessa rinnastusta juuri mielenrauhaan ja siihen, että on tyytyväinen siihen mitä on jo nyt. Juuri nyt, tällä hetkellä, nykyisyydessä. Voi käydä paradoksisesti niin, että jos tavoittelee onnea koko ajan enemmän ja enemmän, tuntee itsensä todennäköisesti entistä tyytymättömämmäksi. Pettymys seuraa, kun mikään ei tuota lopullista ja pitkäkestoista täyttymystä. Opettelemalla tietoisuustaitoja ihminen voi kokea mielenrauhaa ja kiinnittyä nykyhetkeen. Elämä tapahtuu kuitenkin väistämättä nyt eikä tulevaisuudessa tai menneisyydessä.

Yksi merkittävimmistä syistä ihmisten onnettomuuteen taitaa piillä ajatuksessa, että onnellisuuteen tarvittaisiin spesifinen syy. Parisuhde, palkan korotus, isompi asunto, maailmanympärimatka… Kuten jo alussa totesin, näistä asioista voi toki saada hetken hurmoksen, päihtymyksen, joka ikävä kyllä latistuu arkeen ja tulee tavalliseksi. Välineellistäminen lataa myös odotukset ulkopuolelle ja ehdollistaa jos-niin ajatteluun: JOS saavutan kohteen x NIIN olen onnellinen.Todellisuudessa ihminen voi olla onnellinen vain kun ymmärtää sen olevan riippumatonta ulkoisista saavutuksista ja kokee onnellisuuden sisäisenä valintana, ominaisuutena.

Totta kai maailmassa on kauheita asioita. Totta kai olet kärsinyt suunnattomasti, lapsuutesi oli hirveä ja elämässäsi on niin vaikeaa, ettet kerta kaikkiaan voi olla olematta onneton. Mutta eikös olekin niin, että asiat sinänsä eivät tee meitä itsessään onnettomiksi tai onnellisiksi, vaan ajatuksemme, tunteemme ja suhtautumisemme niihin?

Mikäli hangottelet vastaan, mieti esimerkiksi eläimiä: näetkö niiden millään lailla kärsivän, olevan huolissaan, ahdistuneita tai ylipäätään onnettomia mistään? Jotkut lemmikkieläimet saattavat hyvinkin olla, mutta ne elävät poikkeuksellisissa olosuhteissa poikkeuksellisen eläinlajin alaisina, eivätkä luonnossa. Eläimetkin syntyvät, kuolevat ja elävät siinä välissä – tekemättä tästä kaikesta kuitenkaan numeroa. Vain ihminen luo ongelmia ja tuomitsee näin itsensä onnettomaksi.

Melankolissävytteisen narratiivin tuottaminen on sosiaalisesti suotavampaa kuin optimistisen. Iso osa ihmisten välisestä kommunikaatiosta välittyy negatiivisten diskurssien kautta pääosin valittamalla, märehtimällä ja juoruilemalla. Tätä pidetään hyvin normatiivisena, eikä siihen juuri kiinnitetä huomiota saatika havahduta pohtimaan, että tämä saattaa aiheuttaa kärsimystä ja onnettomuutta. Ikävät asiat vievät helpommin tarkkaavaisuutemme hyvien kustannuksella. Jopa kuulumisia kysyttäessä odotetaan vaatimatonta vastausta: ”Ihan hyvää”. Jos taas kuuluu erityisen hyvää, sille on löydettävä kausaliteetti.

Mikä vaikutus tällä kaikella on onnellisuuteen? Erittäin merkittävä. Sanoilla luodaan todellisuutta ja vaikutetaan sekä itseen että muihin ihmisiin. Kenties positiiviset diskurssit esiintyisivät vuorovaikutuksessamme tiheämmin jos huomioisimme niitä taitavammin ympäristössämme. Onnellisuus vaatii ennen kaikkea itsensä ravistelua hereille yhteiskunnan tuudittamasta unesta tai pikemminkin painajaisesta, jossa mikään ei riitä ja kaikki voisi olla paremmin. Onnellisuus voi alkaa nyt. Nyt tai ei koskaan. Älä odota enää lähtölaukauksen ääntä – vaan juokse!

”On vain kaksi tapaa elää elämää.
Ensimmäinen on kuin mikään ei olisi ihmeellistä.
Toinen on kuin kaikki olisi ihmeellistä.”
– Albert Einstein

Tallennettu kategorioihin Aforismit, Arvot, Filosofia, Kärsimys, Kyseenalaistaminen, Maailma, Normit, Onnellisuus, Positiivisuus, Tiedostaminen | 2 kommenttia

Transformaatio

Viimeinkin elämässäni on sellainen vaihe, jossa  tavaraa lähtee enemmän ovista ulos kuin tulee sisään.

Toteutin aiemmin mainitsemani haaveen ja luovuin televisiosta. Tilalle tulikin sitten eräs tumma ja komea, jonka sylissä on oikein mukava olla: keinutuoli. Itsessään television lähtö ei hirveästi muuttanut elämääni, koska olen jo useita vuosia elänyt ilman digiboksia. Television pragmatismi kulminoitui lähinnä elokuvien katseluun ja musiikin kuunteluun. Nämä hoituvat nyt helommin yhdestä lähteestä tietokoneella.

Kuitenkin televisiottomuus sai liikkeelle suurempia voimia: sain pontta uudistaa kotiani kiehtovampaan suuntaan. Päädyin minimalismia käsittelevien blogien sivuille ja koin viimeinkin löytäneeni sen, mitä olin yrittänyt alitajuisesti etsiä pitkään – yksinkertaisuuden. Kun palasin muistoissani vuoden taaksepäin ja mietin pahoinvointiani, ymmärsin sen osaltaan johtuvan täyteen ahdetusta kodista. Muutto isosta asunnosta pienempään ei toimi, jos ei ole valmis vähentämään materiaalista valtakuntaansa. Ahdistuin siitä, että joka paikassa oli tavara, tavara, tavara vieri vieressä ja koti oli ainainen muuttuva labyrintti. Olin aivan lamaantunut sen pysähtyneen energian ja sekasorron keskellä.

Kun mietin mitä minä oikeasti haluan ja todella arvostan, vastauksena nousi: avaraa tilaa, yksinkertaisuutta, esteettisyyttä. Sitä, että minulla on tilaa liikkua ja tanssia.  Sitä, että omistan vain kaikkein tärkeimmän ja merkityksellisimmän. Olen syksyn aikana käynyt läpi jokaisen tavarani. Jokaisen lusikan, jauhopussin, kirjeen, vaatekappaleen, hengarin. Hankkiuduin kaikesta turhasta eroon. Nyt olen viimein selvillä kaikesta tavarastani, jokaiselle on jokin paikka ja käyttötarkoitus. On niin vapauttavaa kun ei omista mitään ylimääräistä ja irrallista.

Flow’ssani kiertoon lähtivät myös kirjahyllyni ja suurin osa niiden sisällöstä. Olin jo tovin pohtinut suhdettani kirjoihin, dvd-elokuviin ja cd-levyihin. Oivalsin, etten oikeastaan pahemmin arvosta niitä. Suurimmaksi osaksi olin ripustautunut niihin siitä syystä, jos joskus tarvitsisin niitä ja ne olisivat helposti saatavilla. Niitä hetkiä ei juurikaan ole kuitenkaan ikinä tullut. Luen kirjan ehkä kerran tai kaksi enkä sen jälkeen enää palaa siihen. Se materia vain oli olemassa siinä, vei minulta turhaan energiaa ja resursseja, miksi siis sallisin sen vallan? Kaiken voi aina joka tapauksessa lainata ja yhteiskunnassamme on todella merkittävä, ilmainen ja demokraatinen järjestelmä: kirjasto.

Soitin kierrätyskeskukseen ja puolentoista tunnin kuluttua ihmettelin uutta, avaraa tilaa. Nauroin myös sille, kuinka helppoa päätösten teko voi joskus olla.

Tyhjän tilan olen täyttänyt viherkasveilla. Korvasin kuolleen elävällä. Joidenkin ystävieni mielestä kotini on aika askeettinen ja mielenterveyteni astettakin on jopa pohdittu. Useimmat kuitenkin kuvailevat tätä harmoniseksi ja viihtyisäksi. En ole itse ikinä ollut näin tyytyväinen. Jokainen elementti kodissani pääsee oikeuksiinsa kun tavaraa on vähemmän ja ne erottuvat. Usein sisustuslehdissäkin esitelläänkin vain muutaman esineen edustamia kokonaisuuksia, koska avara tila viehättää ihmisiä.

Koen saaneeni ihan mielettömästi hyötyjä tästä muutoksesta. Ensinnäkin säästän rahaa kun en koe enää tarvetta hankkia esimerkiksi kirjoja omaksi. Siivoamisesta on tullut naurettavan helppoa kun pölyä ei yksinkertaisesti synny enää samaan tahtiin. Voin hyvin jättää viikkosiivouksen tekemättä, aiemmin taas piti siivota jopa kaksi kertaa viikossa. Minulla ei mene aikaa tavaroiden huoltamiseen, siivoamiseen ja niiden varastoimiseen. En tarvitse isompaa varastoa enkä asuntoa tavaroilleni. Resursseja säästyy.

Ennen kaikkea koen eläväni enemmän arvojeni mukaan. Oivalsin, etten minä ole materialisti, joten ei minun tarvitse elää ja kuluttaa kuten iso osa kulttuurimme ihmisistä. Eikä tämä ole ollut edes vaikeaa, vaan suuri innostuksen ja inspiraation lähde. On niin mielettömän hieno tunne, kun kokee hallitsevansa itse tavaraa ja tilaa, eikä toisinpäin. Kun ei tarvitse hakea turvaa ja lohdutusta tavarasta, eikä rakentaa identiteettiä väliaikaisen muodon, materian, varaan.

Voi vain…olla.

Tallennettu kategorioihin Arvot, Itsetuntemus, Minimalismi, Muutos, Todellinen minuus | 2 kommenttia

Tarve

Tunnen itseni yksinäiseksi.

Sen myöntäminen ja ääneen sanominen on vaikeaa. Jopa sekin, että kirjoittaa olevansa yksinäinen, tuntuu oudolta ja vastentahtoiselta. Ihmiset eivät oikein puhu asiasta – vaikka se yleistä onkin.

Mistä se tunne sitten tulee? Siitä, että asun nykyään yksin. Siitä, etten sopeudu vallalla olevaan kulttuuriin, jonka mukaan jokainen on oman onnensa seppä. Suomessa jokaisen kuuluisi selvitä yksin ja pitää huoli vain omista asioistaan. Täällä ydinperhe on normatiivisesti ainoa yhteisöllisyyden muoto. Jos suomalaista heikottaa, pitäisi pitää se pokerinaamion takana. Samalla on surullista ymmärtää, että yksin nauravaan ihmiseen kiinnitetään enemmän huomiota kuin yksin itkevään. Ensimmäisen oletetaan olevan häiriöinen, vaikka todennäköisemmin se on jälkimmäinen.

Kuka oikeasti tuntee nykyään naapurinsa? Ilmeisesti jonkin verran maalla, mutta entä kaupungeissa? Voisitko kuvitella meneväsi kysymään naapurilta jauhoja leipomista varten? Todennäköisesti et, koska jokaisenhan kuuluisi itse huolehtia taloudestaan. Ja eihän missään nimessä saa jäädä ”velkaa” toiselle – täytyy olla riippumaton.

Aiemmin ympäristö huolehti ja kasvatti yhdessä lapsia. Nykyään sitä ei enää tapahdu. Kaikki on henkilökohtaista ja yksityistä. Edes kuulumisia ei viitsitä kysellä pintaa syvemmin, koska se käsitetään liiaksi uteliaisuudeksi ja tunkeilevuudeksi.

Ihmisen täytyy jakaa elinympäristönsä muiden ihmisten kanssa. Oli se sitten perhe, yhteisö, kommuuni, mikä vain. Miten pitkälle pitää vielä mennä unohtaakseen, että ihminenkin on laumaeläin? Yksinasuminen on länsimaiden vitsaus ja yksi sen tuhoisimmista keksinnöistä. Afrikassa yksin asuvaan ihmiseen suhtaudutaan kuin sairaaseen. Yksinasuvien määrä on Suomessa Euroopan kärkeä ja meitä onnettomia löytyy yli miljoona. Voisiko yksinasuvien määrä korreloida yleisen pahoinvoinnin, somatisaation ja mielenterveyden häiriöiden kanssa?

Paradoksisesti individualismi korostaa yksilöllisyyttä sillä seurauksella, että yksilöt hukkuvat massaan ja kenestäkään ei välitetä. Kenenkään ääni ei kuulu. On vain kasvottomia, ohitse kiitäviä hahmoja. Mistä sekin johtuu, että jonkun kaatuessa kadulla vastaantuleva kääntää katseensa nopeasti pois? Kyseessä ei ole puhtaasti vastuun hajaantuminen, koska ketään muita ei kertaakaan ole ollut paikalla. Tai mistä johtuu se, että jos joku enkeli tuleekin sitten kysymään sattuiko, niin pitää vastata ”Ei satu, ei tässä mitään”, vaikka oikeasti kärvistelee tuskissaan. Mitä tapahtuisi jos sanoisi: ”Sattuu, ole kiltti ja auta. Voisitko ottaa minua kädestä ja olla kanssani hetken?”.

Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä,
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.

– Tommy Tabermann-

Tallennettu kategorioihin Kärsimys, Kyseenalaistaminen, Normit, Rehellisyys, Runot, Sairaudet, Toivo, Yksilö-yhteisö, Yksinäisyys | 2 kommenttia

Heräämisiä

Kiitollisuus ja anteeksiantaminen ovat olleet, ja ovat edelleen, pääteemoina elämässäni. Ne ovat minusta tärkeimpiä tavoiteltavia asioita.

Kiitollisuus antaa niin paljon. Miten pitää niin monia asioita itsestäänselvyyksinä ja valittaa typeristä ensimmäisen maailman ongelmista. Haluni lähteä vaihto-opiskelemaan erääseen maahan johtuu juuri siitä, että haluan vaihtelua tähän elintasoon. Rikkoa omien skeemojen rajat ja oppia arvostamaan enemmän elämääni.

Kirjoitan joka ilta ylös viisi asiaa, joista olen kiitollinen sinä päivänä. Kuukausien myötä ei ole mitään vaikeuksia kirjoittaa niitä ja ei tarvitse keksimällä keksiä syitä kiitollisuuteen: voisin kirjoittaa niitä usein sivukaupalla. Mielestäni tuo toimii todella hedelmällisenä itsensä toteuttavana ennustuksena: alkaa kiinnittää huomiota enemmän elämäänsä ja sen pieniin suuriin ihmeellisyyksiin. On vastaanottavaisempi maailmalle. Silloin tuntuu, kuin eläisi koko ajan huippuhetkestä huippuhetkeen. Pitää vain itsensä avoimena ja saa niin paljon hyvää energiaa takaisin.

Esimerkiksi eilen meinasin mennä aivan sekaisin ilosta käydessäni uuden tuttavuuteni luona kylässä ja he halusivat antaa minulle heidän marjojaan pihasta. Olin ihan häkeltynyt siitä ystävällisyydestä ja anteliaisuudesta. Vaikkei se välttämättä heille ollut iso ele, minulle oli. Kotimatkalla satoi rankasti ja kastuin, mutten juuri piitannut kun pystyin ajattelemaan vain kolmea isoa jäätelörasiallista marjoja korissani.

Niin se vain on, että what goes around comes around. Kaikki minkä antaa, saa moninkertaisena takaisin. Se tuntuu niin hyvältä.

Anteeksianto on ollut eron jälkeen hyvinkin pinnalla. Toki sitä voi kieriä itsesäälissä ja vihassa, mutta kaikkein vapauttavinta on antaa anteeksi. Muille ihmisille ja ennen kaikkea itselleen. Minusta se on yksi tärkeimmistä tehtävistä elämästä, että antaa kaiken anteeksi. Se tie vie henkiseen vapauteen. Yksi ystäväni kysyi, mietinkö mitä olisin voinut tehdä suhteessamme toisin. Hetken mietittyäni vastasin kieltävästi. Ajatukseni ovat suuntautuneet vain siihen, mitä teen nyt ja tulevaisuudessa toisin. En usko, että mikään asia menneessä olisi voinut mennä mitenkään muuten kuin se meni. Ihmiset sanovat, että jos voisin palata ajassa taaksepäin tekisin tämän ja tämän toisin. Minusta tuo on vähän nurinkurinen ajattelutapa, koska se olettaa, että teon hetkellä tietää varmasti teon kaikki seuraukset, ja sehän ei ole mahdollista. Niin kutsuttua jälkiviisautta voi käyttää parempaan. Vain elokuvissa on vaihtoehtoisia loppuja, joista voi valita mieleisensä. Elämä toteutetaan improvisaationa.

Tähän väliin voisin antaa vinkkinä Sliding doors -elokuvan, josta olen erityisen viehättynyt. Se käsittelee juuri tuota filosofista ”mitä jos?” kysymystä.

Anteeksianto ja kiitollisuus kulkevat myös käsikädessä. Kun antaa anteeksi ja vapautuu taakoista, voi olla kiitollisempi kaikesta. Minä annan itselleni anteeksi sen, että jäin alistavaan suhteesen, annan anteeksi hänelle siitä mitä hän teki minulle. Kaiken jälkeen voikin sitten vain olla kiitollinen erosta. Tunnen itseni taas hitusen paremmin ja elän enemmän itselleni. Olen tehnyt aika isoja päätöksiä elämästäni ja miettinyt arvojani. Luopunut asioista, joista en ole aiemmin uskaltanut päästää irti. Olen luovempi ja kirjoitan melkein päivittäin (kiitollisuuslistan lisäksi). Olen tuntenut herääväni ihan uudella tavalla elämään ja on tullut hirveä halu kokeilla kaikkea mahdollista, mitä en aiemmin ole saanut aikaan. Olla kimppakyydissä tuntemattomien kanssa, tanssia yksin baarissa, tavata enemmän ja huomioida kokonaisemmin ystäviäni. Päätin viimeinkin perustaa tämän blogini – kolmen vuoden haaveilun jälkeen. Aloitan syksyllä inspiroivia kursseja, lähden takuuvarmasti vaihtoon, hakeudun Protu ohjaajaksi. Harkitsen televisiosta luopumista saadakseni keinutuolin kotiini. Kaikkea niin mahtavaa pyörii mielessäni. Suuntaan itseäni niihin ja tavoitan unelmani. Huomaan synkronismisia asioita selkeämmin kuin ennen.

Ei tarvitse olla rakastunut persoonalliseen ihmiseen liidelläkseen pää pilvissä. Rakkaus on sisimmässä.

“Remembering that I’ll be dead soon is the most important tool I’ve ever encountered to help me make the big choices in life. Because almost everything — all external expectations, all pride, all fear of embarrassment or failure — these things just fall away in the face of death, leaving only what is truly important. Remembering that you are going to die is the best way I know to avoid the trap of thinking you have something to lose. You are already naked. There is no reason not to follow your heart.” – Steve Jobs

Tallennettu kategorioihin Aforismit, Arvot, Elokuvat, Fiilistely, Itsensä kehittäminen, Itsetuntemus, Muutos, Onnellisuus, Rakkaus, Tiedostaminen, Unelmat | 2 kommenttia

Optimismista

Tuntuu, kuin optimismi olisi nykyään kirosana. Se yhdistetään new ageen ja laput silmillä elämiseen, suorastaan naiiviuteen. Epärealismiin ja utopiaan.

Mutta onko sen välttämättä oltava niin? Kuuntelen ihmisiä, jotka miettivät soluasumista. ”Mutta en minä tiedä, mitä jos tulee kuitenkin ihan hirveät kämppikset?” Toki evolutiivisesti ajateltuna on järkevää, että ihmisillä on enemmän negatiivisia kuin positiivisia ajatuksia. Olisi varmasti kuollut jos vain olisi hymyillyt leijonalle ja ajatellut sen olevan Aslan. Varuillaan oleminen on auttanut vaaran tunnistamisessa ja selviytymisessä.

Näyttäisi siis siltä, että ihmiselle ovat ominaisempia negatiiviset kuin positiiviset ajatukset. Mutta väitän, että tästä voi oppia pois. Positiivisuus on asenne ja taito, jonka voi oppia. Samalla tavoin kuin on oppinut ajattelemaan negatiivisesti, voi oppia ajattelemaan positiivisesti. Naisten lehdissähän neuvotaan näin itsetunnon kohotuksesta: ”Mene peilin eteen ja sano ääneen olevasi kaunis.” Tämä saattaa tuntua hurjan hölmöltä, miksi ihmeessä tekisin niin? Enkä edes ajattele olevani kaunis! En tietenkään, koska minä ja ympäröivä kulttuuri on ohjelmoinut toisenlaisen koodin päähäni: en ole tarpeeksi. Loreal sanoo, että koska olet sen arvoinen. Paskat, en todellakaan ole sen muovimaailman arvoinen! Olen itsessäni arvokas ilman kemiaa ihollani.

Palaten koodin ohjelmoimiseen. Sanotaan, että mestariksi tuleminen vaatii 10 vuoden aherrusta. Käydessäni fysioterapiassa terapeutti sanoi, että pitää tehdä jokin asia sata kertaa, jotta liike tulee luonnostaan. Mutta jo kolmesta kerrasta liike jää lihasmuistiin. Näen mielen samalla tavalla, enhän edes kannata dualismia.  Mieleen voi asettaa aivan toisenlaiset ajatukset yksinkertaisesti ajattelemalla niitä joka päivä. Harjoitus tekee mestarin. Aluksi voi tosissaan tuntua oudolta ja ehkä vähän nolostuttaa miettiä hyvää itsestään, mutta lopulta tajuaa, että niinhän sen pitääkin mennä. Tämä on luonnollista ja se aiempi itsensä piiskaaminen ja alistaminen olikin epänormaalia. Meditoinnin päätteeksi ajattelen itsestäni hyviä asioita. Silloin mieli on valmiiksi seesteinen ja vastaanottavainen. Ei voi kuin hymyillä ja tuntea olonsa hyväksi. Eikä tähän mennyt 10 vuotta vaan pari kuukautta. Toki tässäkin varmasti on kehitettävää, mutta uskon olevani hyvällä tiellä itsensä kanssa sovussa elämisessä.

Pessimismistä on siis ulospääsy. Tuntuu, etteivät ihmiset kunnolla tajua sitä. On helpompaa olla ahdistunut ja kylpeä negatiivisuuden syvässä valtameressä. Olla mollimoodissa. Positiivisuuteen pitää kuitenkin tehdä töitä, ei mikään tule ilmaiseksi. Erään psykologin mukaan tunteet eivät ole vain meille tapahtuvia asioita, vaan me myös valitsemme ne. Olen täysin samaa mieltä.

Jos tarkastellaan alun esimerkkiä, ihan hyvin voisi ajatella: ”Minähän voisin saada aivan mahtavat kämppikset solussa!” Koska se on mahdollista, aivan yhtä todennäköistä kuin mahdollisuus kauheisiin kämppiksiin. Mitään ei ikinä saa ellei ota riskejä. Optimistiset ihmiset minä näen nimenomaan rohkeina riskinottajina. Pessimistinen ihminen saattaa kuvitella tietävänsä jo etukäteen lopputuloksen ja ei edes yritä. Ei optimismi ole sokeutta sille, ettei mikään voisi ikinä mennä pieleen. Optimisti ottaa sen kyllä huomioon, muttei anna sen olla esteenä elämälle. Täytyy yrittää vaikka tulisi kovaa ja korkealta alas, koska en voi ennustaa tulevaisuutta. Yritän siis ja elän sen lopputuloksen kanssa mikä tulee. Sanotaan, ettei pessimisti pety ikinä. Ehkä niin, muttei kyllä saavutakaan mitään ilman riskejä.

Lopulta optimismi vain antaa enemmän. Eräänä päivänä oli sateinen päivä, mutta riisuin sadevaatteet työpäivän päätteeksi kun sade lakkasi ja lähdin pyöräilemään kotiin. Puolessa välissä tuli armoton kaatosade ja kastuin kunnolla heti. Nauroin koko tilanteen absrudiudelle ja sarkastisuudelle, koska keltaiset sadevaatteeni olivat edessäni korissa muistuttamassa olemassaolostaan. Tottakai voisi kiroilla ja vittuuntua, mutta yhtä hyvin voi vain nauraa ja pelastaa siten itsensä ja päivänsä. Huumori on paras coping keinoista. Nauraminen itselle huvipuiston laitteessa kun on kädet sidottu ja hame lepattaa ylhäällä.

Toinen kommellus sattui, kun aloin pitkän tauon jälkeen kuunnella Olavi Uusivirtaa. Hetken fiilisteltyäni tulin ajatelleeksi, että olisipa mukava lähteä keikalle. Katsoin keikkakalenteria ja huomasin, että hän on tulossa kotikaupunkiini parin päivän päästä tekemään ilmaiskonsertin! Se tuntui ihan karmalta, että minun oli tarkoitus juuri silloin kuunnella Olavia ja katsoa keikkakalenteria. Tarkoitus mennä sille keikalle. Sain ystäväni mukaan ja lähdimme täynnä intoa ja odotusta keikalle. Paikalle päästessä meitä olikin vastassa piiitkä jono ulkona. Ei auttanut kuin jonottaa. Kohta ilmassa kuului: ”Olavin keikka on täynnä, enempää ihmisiä ei mahdu sisälle!”. Hetken epäusko iski minuun. Eihän näin nyt voi käydä, missä olet karmani, meillä oli sopimus! Lopulta kelailtuani kaikkea päässäni tajusin, että tässä on taas naurun paikka, voin tehdä niin palveluksen itselleni. Kohtalo tuli ja veti maton jalkojen alta, hah haa! Nauroimme tilanteiden arvaamattomuudelle ja jatkoimme matkaa kotiin hyvillä mieli. Ja osasin löytää tilanteen hyvät puolet: kuulutus tuli melko pian kun saavuimme paikalle, eli emme jonotelleet turhaan.

Oscar Wilde sanoi, että siinä missä muut näkevät epäonnistumisen, minä näen oppimisen mahdollisuuden. Tuo ajatus puhuttelee minua niin. Ja opinkin jo tuosta miten ilmaiskeikkojen suhteen pitää toimia. Olemme menossa samaisen ystävän kanssa syksyllä hänen kotikaupunkiinsa Olavin keikalle. Lipuissa on kieltämättä jokin turvallisuuden tuntu. Vaikka voihan tässä tapahtua vaikka mitä, ehkä meteoriitti tipahtaa päähän ennen keikkaa. Mutta aivan yhtä suurella, ellei pikemminkin suuremmalla, todennäköisyydellä minulla tulee olemaan mahtava ilta Olavia katsellessa.

”Kun minulta viedään kaikki
Autan kantamaan
Kevyesti nousee askel
Autan kantamaan
Ja kun lopulta kaadun
Teen sen näyttävästi

Näin minä vihellän matkallani
Näin minä vihellän matkallani
Jos sen on oltava niin
Olkoon sitten niin

Lusikka kauniseen käteen
Takaisin satulaan
Vannon kiven ja kannon kautta
Vannon kiven ja kannon kautta
Teen kaiken uudestaan”

Tallennettu kategorioihin Arvot, Itsensä kehittäminen, Musiikki, Positiivisuus, Rakkaus | 2 kommenttia