Tarve

Tunnen itseni yksinäiseksi.

Sen myöntäminen ja ääneen sanominen on vaikeaa. Jopa sekin, että kirjoittaa olevansa yksinäinen, tuntuu oudolta ja vastentahtoiselta. Ihmiset eivät oikein puhu asiasta – vaikka se yleistä onkin.

Mistä se tunne sitten tulee? Siitä, että asun nykyään yksin. Siitä, etten sopeudu vallalla olevaan kulttuuriin, jonka mukaan jokainen on oman onnensa seppä. Suomessa jokaisen kuuluisi selvitä yksin ja pitää huoli vain omista asioistaan. Täällä ydinperhe on normatiivisesti ainoa yhteisöllisyyden muoto. Jos suomalaista heikottaa, pitäisi pitää se pokerinaamion takana. Samalla on surullista ymmärtää, että yksin nauravaan ihmiseen kiinnitetään enemmän huomiota kuin yksin itkevään. Ensimmäisen oletetaan olevan häiriöinen, vaikka todennäköisemmin se on jälkimmäinen.

Kuka oikeasti tuntee nykyään naapurinsa? Ilmeisesti jonkin verran maalla, mutta entä kaupungeissa? Voisitko kuvitella meneväsi kysymään naapurilta jauhoja leipomista varten? Todennäköisesti et, koska jokaisenhan kuuluisi itse huolehtia taloudestaan. Ja eihän missään nimessä saa jäädä ”velkaa” toiselle – täytyy olla riippumaton.

Aiemmin ympäristö huolehti ja kasvatti yhdessä lapsia. Nykyään sitä ei enää tapahdu. Kaikki on henkilökohtaista ja yksityistä. Edes kuulumisia ei viitsitä kysellä pintaa syvemmin, koska se käsitetään liiaksi uteliaisuudeksi ja tunkeilevuudeksi.

Ihmisen täytyy jakaa elinympäristönsä muiden ihmisten kanssa. Oli se sitten perhe, yhteisö, kommuuni, mikä vain. Miten pitkälle pitää vielä mennä unohtaakseen, että ihminenkin on laumaeläin? Yksinasuminen on länsimaiden vitsaus ja yksi sen tuhoisimmista keksinnöistä. Afrikassa yksin asuvaan ihmiseen suhtaudutaan kuin sairaaseen. Yksinasuvien määrä on Suomessa Euroopan kärkeä ja meitä onnettomia löytyy yli miljoona. Voisiko yksinasuvien määrä korreloida yleisen pahoinvoinnin, somatisaation ja mielenterveyden häiriöiden kanssa?

Paradoksisesti individualismi korostaa yksilöllisyyttä sillä seurauksella, että yksilöt hukkuvat massaan ja kenestäkään ei välitetä. Kenenkään ääni ei kuulu. On vain kasvottomia, ohitse kiitäviä hahmoja. Mistä sekin johtuu, että jonkun kaatuessa kadulla vastaantuleva kääntää katseensa nopeasti pois? Kyseessä ei ole puhtaasti vastuun hajaantuminen, koska ketään muita ei kertaakaan ole ollut paikalla. Tai mistä johtuu se, että jos joku enkeli tuleekin sitten kysymään sattuiko, niin pitää vastata ”Ei satu, ei tässä mitään”, vaikka oikeasti kärvistelee tuskissaan. Mitä tapahtuisi jos sanoisi: ”Sattuu, ole kiltti ja auta. Voisitko ottaa minua kädestä ja olla kanssani hetken?”.

Ihminen tarvitsee ihmistä
ollakseen ihminen ihmiselle,
ollakseen itse ihminen.
Lämpimin peitto on toisen iho,
toisen ilo on parasta ruokaa.
Emme ole tähtiä, taivaan lintuja,
olemme ihmisiä, osa pitkää haavaa.
Ihminen tarvitsee ihmistä.
Ihminen ilman ihmistä,
on vähemmän ihminen ihmisille,
vähemmän kuin ihminen voi olla.
Ihminen tarvitsee ihmistä.

– Tommy Tabermann-

Kategoria(t): Kärsimys, Kyseenalaistaminen, Normit, Rehellisyys, Runot, Sairaudet, Toivo, Yksilö-yhteisö, Yksinäisyys. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

2 vastausta kohteessa Tarve

  1. Niinu sanoo:

    Yksinäisyyttä on todellakin monenlaista. Kaipuu sielunkumppaniin, ihmiseen, joka todella ymmärtää, lienee yhdenlaista. Yksinäisyyttä luo tosiaan myös ympäristön pienet teot esimerkiksi hymy, johon jäi vastaamatta tai katse, joka jäi kohtaamatta. Kummanlainen yksinäisyys mahtaakaan olla ikävämpää?

  2. avatar Merituuli sanoo:

    Varmasti molemmat voi yhtä lailla aiheuttaa tuskaa. Vaikeinta taitaisi olla sellainen tilanne, jossa yksilö ja ympäristö ei kohtaa yhtään: eivät sovi yhteen ja ovat epätasapainossa. Ihan joka päivähän näitä tilanteita saattaa tulla eteen esimerkiksi siinä, ketä tervehditään työssä ja koulussa ja ketä ei. Jännää, että yhden sanan sanominen tai sanomatta jättäminen voi olla suurinta valtaa.

    Onneksi jokainen voi välittää välittämistä!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

75 − = 71