Lapsuus

”Plano. Sana loihtii mieleen autopankit, lähiöasutuksen, mustan asfaltin yllä väreilevät lämpöaallot. Siellä viettämäni vuodet loivat minulle kertakäyttömenneisyyden joka oli yhtä helppo hävittää kuin muovimuki. Mikä varmaan oli suuri lahja omalla tavallaan. Kotoa lähtiessäni saatoin laatia uuden ja paljon tyydyttävämmän elämäntarinan, joka oli täynnä näyttäviä, yksinkertaistettuja ympäristövaikutuksia, värikkään historian joka vieraan oli helppo omaksua.

Tämän keinotekoisen lapsuuden hohto – pelkkiä uima-altaita ja appelsiinilehtoja ja huikentelevaisia, viehättäviä showmaailman vanhempia – on melkein saattanut unohduksiin ankean alkuperäistarinan. Ajatellessani todellista lapsuuttani en oikeastaan muistakaan siitä juuri muuta kuin surullisen sekalaisia esineitä: lenkkitossut joita käytin ympäri vuoden, valintamyymälästä ostetut värityskirjat ja litistyneen vanhan jalkapallon jonka toin mukanani leikkeihin, hyvin vähän mielenkiintoista ja vielä vähemmän kaunista. Minä olin hiljainen, pitkä ikäisekseni ja taipuvainen pisamiin. Minulla ei ollut paljon ystäviä mutta en tiedä johtuiko se omasta valinnastani vai olosuhteista. Menestyin kaikesta päätellen hyvin koulussa mutta en poikkeuksellisen hyvin, luin mielelläni – Tom Swiftiä, Tolkienin kirjoja – mutta katselin myös televisiota, runsaasti, makasin tyhjän olohuoneemme matolla pitkinä iltapäivinä koulun jälkeen.

En rehellisesti sanottuna muista noista vuosista juuri muuta kuin tietyn tunnelman joka ne useimmiten kyllästi, alakuloisuuden jonka mielessäni yhdistän ’Disneyn ihmeellisen maailman’ katselemiseen sunnuntai-iltaisin. Sunnuntai oli surullinen päivä – aikaisin nukkumaan, kouluun aamulla, jatkuva pelko että olin tehnyt läksyt väärin – mutta kun katselin ilotulituksen räiskettä yötaivaalla Disneylandin valaistujen linnojen yllä, minut valtasi yleisempi pelko, tunne että olin vankina koulun ja kodin ankeissa ympyröissä, olosuhteissa, jotka ainakin minulle vankan empiirisesti todistivat synkkyyden aiheellisuudesta. Isä oli ilkeä, koti oli ruma eikä äiti kiinnittänyt minuun juuri mitään huomiota; vaatteeni olivat halvat ja tukkani oli leikattu liian lyhyeksi eikä kukaan koulussa tuntunut erityisemmin pitävän minusta; ja koska näin oli ollut niin kauan kuin muistin, uskoin että tilanne jatkuisi näin masentavana hamaan tulevaisuuteen. Lyhyesti sanottuna: minusta tuntui että olemassaoloni oli jollain vaikeasti tajuttavalla mutta olennaisella tavalla pilalla.”

Donna Tartt – Jumalat juhlivat öisin

Kategoria(t): Kirjat, Tunteet. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

26 − 21 =