Minä+sinä=Minä?

Ihmissuhteet. Mitä ne oikeastaan lopulta ovat? Tarpeita, rakkautta, palvelusten vaihtokauppaa, pyyteettömyyttä, vapautta, kontrollointia, pelkoa?

Ensivaikutelmaltaan ihmissuhteet vaikuttavat sangen viattomilta: ihmiset liittyvät yhteen (yleensä) vapaasta tahdostaan, viettävät aikaa toistensa kanssa ja haluavat enemmän tai vähemmän jakaa elämänsä muiden kanssa. Onnellisuustutkimusten mukaan ihmissuhteet ovat yksi tärkeimmistä hyvinvoinnin tekijöistä suurimmalla osalla väestöstä. Lehdistä voimme lukea niin julkkisten kuin ei-julkkistenkin pitävän elämänsä tärkeimpänä asiana läheisiä ihmissuhteita: ”En olisi tässä ilman läheisteni tukea.”

Mutta mitä ovat ihmissuhteiden hyvinvointia tuottava vaikutus ja ihmissuhteiden tärkeys? Kumpuavatko ne todella toisista ihmisistä itsessään?

Nimittäin vaikuttanee siltä, että ihmissuhteet perustuvat itsekkäille tarpeille.

Ihmissuhteissa on kyse resonanssista. Kun pidän jostakusta ihmisestä, viihdyn hänen seurassaan ja haluan viettää aikaa hänen kanssaan, luulen tämän tunteen johtuvan hänestä. Toinen ihminen aiheuttaa minussa tämän tunteen ja halun jatkaa yhdessäoloa hänen kanssaan. Oikeastaan mekanismi onkin päinvastainen: tunteen lähde on minussa. Osa minua säteilee takaisin toisesta ihmisestä ja saa aikaan yhteyden välillämme. Tunne alkaa ja muotoutuu minussa ja on alkuperältään lähtöisin itsestä.

Ihmissuhteet ovat peilejä, joista minuus heijastuu takaisin. Siksi kai ihmiset muodostavat suhteita yleensä sellaisten henkilöiden kanssan, jotka ovat melko samankaltaisia heidän kanssaan. Tästä syntyy me-henki: meillä on jotain yhteistä, me resonoimme toistemme kanssa, miksi emme siis olisi yhdessä? Vastaavasti taas ihmiset, joiden koemme olevan liian erilaisia kanssamme, jäävät vain tutustumisasteelle, koska emme saa heistä yhtään itseämme takaisin. Ihminen jää vieraaksi, minä jää vaille kiinnittymispintaa, minä ei saa vahvistusta.

Kaikki, minkä toinen saa tuntemaan, on jo itsessä valmiina. Ei ole lainkaan sattumaa, kenen kanssa aikaasi vietät.

”Haluan tutustua erilaisiin ihmisiin.” Kuinka moni oikeasti tarkoittaa tätä? Tutkimusten mukaan ihmisillä on taipumusta suosia tuttua ja pitää sitä parempana tuntemattomaan verrattuna. Todellisuus puhuu enemmän sen puolesta, että ihmiset hakeutuvat samannäköisten ja -oloisten persoonien seuraan kuin täyteen kontrastiin itsen kanssa. Niin kutsutulla erilaisuudella tarkoitetaan ennemmin sitä, että halutaan tutustua ihmisiin, jotka heijastavat minusta sen, mitä nykyiset ihmissuhteeni eivät tee.

Koska ihmissuhteet ovat seurausta erilaisista resonansseista ja peilaamisesta, ympärillä olevat ihmiset ovat valikoituneet erilaisia tarpeita varten. Ja nämä tarpeet ovat yksilöstä, itsestä peräisin. Tämän takia ihmissuhteet koetaan  usein hankalina ja pettymyksiä tuottavina, koska ollaan tekemisissä niin henkilökohtaisten ja haavoittuvaisten minän osien kanssa. Ihmissuhteisiin ladataan kaikki syvimmät toiveet, pelot, halut ja unelmat. On selvää, ettei kukaan voi näitä tarpeita täysin täyttää. Suhde jää väistämättä vastapalveluksena epätäydelliseksi. Sartre totesi aikoinaan toisten ihmisten olevan helvetti ja minusta tämä lausahdus pätee juuri tähän seikkaan, etteivät ihmissuhteet yksinkertaisesti pysty toteuttamaan jokaista haluamme ja oikkuamme. Tämän kokeminen ensimmäistä kertaa lapsena on itkun paikka, mutta asian todelliseen sisäistämiseen voi kulua koko elinikä.

Ehkäpä äärimmäisin esimerkki aiheesta lienee läheisen kuolema. Kun näin käy, ei surra poismenoa henkilön itsensä vuoksi, vaan suru syntyy omista tarpeista. Minä en voi enää viettää aikaa hänen kanssaan, tämä henkilö ei voi enää antaa minulle sitä mitä eläessään antoi ja heijasti, minulla on paha olla.

Kun suhteet kietoutuvat tarpeiden ja halujen ympärille ihmissuhteista uhkaa muodostua jatkuva taistelukenttä, jossa viidakon lakien mukaisesti vahvimmat voittavat ja heikommat häviävät. Kaikkein selvimmin tämä saattaa näkyä parisuhteissa, joissa kontrollointi, omistaminen ja vallanhalu toiseen voivat hallita suhdetta läpikotaisin puolin ja toisin. Toisen alistaminen ja manipulointi voivat olla kaikki mitä suhteesta enää on jäljellä.

Tässä tapauksessa länsmainen, romanttinen rakkaus voikin osoittautua toisen rakastamisen sijaan täydelliseksi narsismiksi. Ylipäätään ihmissuhteissa on riskinsä muuttua toisesta välittämisen sijasta oman itsen pönkittämiseksi, minän suojelemiseksi ja palvomiseksi.

George Orwellia mukaillen kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Tarkoitan tällä ihmisiä, ihmissuhteita, ihmissuhteiden valikointia ja toimimista ihmissuhteissa. Ihmissuhteet lakkaavat olemasta osana egoistista valtapeliä, kun luovumme tästä asenteesta. Kaikki ihmiset voivat olla samanarvoisia riippumatta siitä tunnenko heitä vai en, pidänkö heistä vai en, ovatko he samankaltaisia kanssani vai eivät, heijastunko heistä takaisin vai en. Kun ei ole tarvetta itsen suojeluun ja egon ylläpitämiseen samankaltaisuuden avulla, lakkaa haluamasta ihmissuhteilta ennen kaikkea omien tarpeiden tyydyttämistä. On harhaista suosia sisäryhmää tietyn jaetun ominaisuuden perusteella, kun yhteenkuuluvuus voisi yksinkertaisesti perustua jaettuun ihmisyyteen.

Mitä jos kohtaisi ihmiset vailla vaatimuksia ja odotuksia, ilman tarvetta toisen ohjailuun ja kontrollointiin? Mitä tapahtuisi? Voisitko sinä muuttua?

Kategoria(t): Epätasa-arvo, Hyvinvointi, Itsetuntemus, Kärsimys, Kyseenalaistaminen, Muutos, Onnellisuus, Rakkaus, Rehellisyys, Tiedostaminen, Todellinen minuus, Tunteet, Valta. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

3 vastausta kohteessa Minä+sinä=Minä?

  1. muurajainen sanoo:

    ”Niin kutsutulla erilaisuudella tarkoitetaan ennemmin sitä, että halutaan tutustua ihmisiin, jotka heijastavat minusta sen, mitä nykyiset ihmissuhteeni eivät tee.”

    Tämä on sattuvasti sanottu, jäin ihan hetkeksi ihailemaan nimenomaista kommenttia.

    Sitä mie olen jo jonkun aikaa ihmetellyt, että miksi ”vastakohdat täydentävät toisiaan”. Mitä tällä sanonnalla tarkoitetaan? Milloin se pätee? Oman kokemukseni perusteella vastakohdat juuri eivät täydennä toisiaan. Ne aiheuttavat riitaa ja ärsyyntymisiä toiseen. Onko kyse siitä, että jos esim. puolisoista toinen on herkästi kiihtyvää sorttia ja toinen tasaisempi, rauhoittelijan roolissa, niin yhteiselo onnistuu tod. näköisemmin kuin jos molemmat lähtisivät kierroksille kovin nopeasti. Toisaalta, on niitäkin pariskuntia, joilla kattilat ja lasit lentävät ja sitten taas sovitaan ja ollaan halinalleja.

    Luin naistenlehdestä tästä samaisesta asiasta artikkelia. Sen nimi oli muistaakseni ”Voisitko rakastaa typerystä?”. Jonkunsortin asiantuntija sanoi siinä, että vastakohdat saattavat viehättää aluksi ihastumisvaiheessa, mutta ajan kuluessa toisen erilaisuus alkaa jurppia. Astuuko halu kontrolloida tällöin esiin?

    • avatar Merituuli sanoo:

      Olen havainnut samaa kuin sinäkin: vastakohdat eivät vaikuta täydentävän toisiaan. Käytäntö puhuu siis hieman toista kuin sananparsi. Toisaalta riippuu hieman mitä tarkoitetaan vastakohdilla – niitäkin on erilaisia ja eri laatuisia. Harvemmin kukaan on piirreasteikolla ääripäässä, joten luulen ihmisten tarkoittavan lievempiä vastakkaisuuksia kun he liputtavat sanonnan puolesta. Vastakkaisuuksia taitaa olla yhtä monta kuin on ihmisiäkin. Mutta näin esimerkkinä, en ole ikinä tavannut pariskuntaa, joista toinen olisi hyvin ekstrovertti ja tonen hyvin introvertti.

      Itse olisin taipuvainen ajattelemaan juuri noin miten asian esititkin: erilaisuus viehättää ja ihastuttaa aluksi, mutta lopulta alkaa kontrollointidraama. Lisäksi alussa pienet ”virheet” saa anteeksi tai niitä ei huomata tunteiden palossa. Ihan neurologisestikin on tutkittu, ettei ihminen ole järkevä rakastuessaan: aivokuvauksissa on todettu rakastumisen muistuttavan maanista tilaa, pakko-oireista häiriötä ja jopa harhaluuloisuushäiriötä. Samaten serotoniini-, dopamiini- ja noradrenaliinitasoissa tapahtuu muutoksia. Kun tämä eräänlainen hulluuden tila menee ohi, ihminen nähdään todellisempana eli omana itsenään, ja sitten silmien auetessa on helpompaa lähteä muuttamaan toista mieleisekseen.

  2. muurajainen sanoo:

    Minun on tähän vielä kommentoitava, että tapasin viime kesänä pariskunnan, joista toinen oli puhelias kuin papukaija ja toinen hiljainen kuin hiiri. Törmäsimme heihin mummoni kanssa kävelyllä ja jäimme rupattelemaan niitä näitä. He olivat iäkäs pariskunta ja olleet koko ikänsä yhdessä. Nainen puhui ja puhui ja puhui. Mies seisoskeli muutaman metrin päässä, tuijotteli kaukaisuuteen ja pisti väliin aika ajoin muutaman hiljaisen kommentin. Eikä syy miehen vetäytyvyyteen todennäköisesti ollut tilannetekijöissä, koska jossakin vaiheessa nainen kommentoi, että ”kun tuo mies on aina niin hiljainen ja minä olen toista maata”.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

− 3 = 5