Pari (asiaa) suhteesta

”Puolet avioliitoista päättyy eroon.”

Eräs ystäväni totesi minulle kerran, ettei hän usko parisuhteisiin. Hän perusteli kyynistä asennettaan sillä, että suurin osa hänen lähipiirinsä parisuhteista on päättynyt eroon muutaman vuoden seurustelun jälkeen paria poikkeusta lukuun ottamatta. Yllä oleva fraasi välittää samaten kielteistä todellisuuskuvaa (vaikka tilasto ei itse asiassa pidä täysin paikkaansa). Joka tapauksessa: ihmiset eivät ole enää yhtä sitoutuneita toisiinsa kuin menneisyydessä.

Mutta onko tämän perusteella syytä ajatella fatalistisesti, etteivät parisuhteet voi onnistua? Voisiko ongelma piillä jossain muualla kuin itsessään parisuhteiden mahdottomuudessa, nimittäin ihmismielessä?

 ”Haluaisin kokea rakkauden uudelleen, niin kuin se oli silloin alussa. En voi sietää hänen juomistaan ja tapaansa kertoa typeriä vitsejä, joita kukaan ei ikinä tajua.”

Luulenpa, ettei pitkän parisuhteen salaisuus ole se, että sinun täytyisi koko ajan tuntea olevasi rakastunut kumppaniisi. Eikä liioin se, että hän olisi juuri sellainen kuin toivoisit. Jos haluat tavoitella ensimmäistä vaihtoehtoa, ainoa keinosi on vaihtaa kumppania mahdollisimman usein pitääksesi roihua yllä. Jälkimmäisen valitsemisen lopputulos taitaa valitettavasti olla se, päädyt viettämään loppuelämäsi yksin ja vaalimaan harhakuvaa jostain mitä et tule ikinä löytämään todellisuudesta.

”Hän on niin… erilainen nykyään. Välillä tuntuu ihan kuin ventovieraan kanssa olisi. Hän ei ole se, johon rakastuin vuosia sitten.”

Vai näetkö hänet viimein sellaisena kuin hän todellisuudessa on ja oli alusta asti? Ihmiset harvoin muuttuvat radikaalisti parissa vuodessa. Todennäköisesti hän oli juuri samanlainen kun tapasitte, mutta näet hänet vain eri tavalla alkuhuuman haihduttua: kriittisemmin ja negatiivisemmin. Alussa pienet ”virheet” saa anteeksi tai niitä ei huomata tunteiden palossa. Neurologisestikin on tutkittu, ettei ihminen ole järkevä rakastuessaan: aivokuvauksissa on todettu rakastumisen muistuttavan maanista tilaa, pakko-oireista häiriötä ja jopa harhaluuloisuushäiriötä. Samaten rakastuessa serotoniini-, dopamiini- ja noradrenaliinitasoissa tapahtuu muutoksia. Kun tämä eräänlainen hulluuden tila menee ohi, ihminen nähdään todellisempana eli omana itsenään.

”En tiedä mitä tapahtui… Me vain kai kasvoimme erillemme.”

Tuskin. Veikkaanpa, että hyvin harvoille pariskunnille todellisuudessa käy niin, ellei jotain todella radikaalia tapahdu, minkä seurauksena ihmisen persoonallisuus muuttuu merkittävällä tavalla lyhyen ajan sisällä.

Minusta keskeisin postmodernin, länsimaisen yhteiskunnan ongelma on elämyshakuisuus. Jatkuvasti olisi oltava jonkinlaisessa huumassa, ainaisessa stimulaatiossa ja nousuputkessa kaikessa mielessä. Tämä heijastuu sitten ihmisten käsityksiin rakkaudesta ja parisuhteesta. Media, sadut, Disney etc. ovat olleet vaikuttavina tekijöinä tässä prosessissa: kaikkina vuorokauden hetkinä olisi tunnettava huuma, sähkö, tuoreus, intohimo, jännitys, palo. Meidät on ehdollistettu niin passiivisiksi, että odotamme tunteiden vain tipahtavan taivaasta päällemme tähtipölyn kera. Kaikki on annettua – ei ikinä hankittua.

Vaikka todellisuudessa ihmismieli on laiska ja mukavuudenhaluinen. Tunteet ovat mielivaltaisia (mikä konnotaatio!) impulsseja, reaktioita, jotka tulevat ja menevät. Jos toimisimme aina tunteiden mukaan emme lopulta tekisi oikeastaan yhtään mitään. Sohvalla on mukavampaa loikoilla suklaalevyn kera kuin hikoilla lenkkipolulla, joten miksi vaivautua ja rasittaa itseä kun helpommallakin pääsee?

”Ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun asti.”

Nämä harhaiset ja absurdit kulttuuriset artefaktit, tunnetummin ilmaistuna elokuvat, päättyvät hääkelloihin, paraateihin ja mieltä ylentävään musiikkiin. Katsoja jätetään vellomaan siihen vaikutelmaan, että tämä prinsessaunelma jatkuisi ainiaan ja onni olisi ikuista ja taattua. Ehei, eivät he varmastikaan eläneet onnellisina elämänsä loppuun asti! Todennäköisesti euforian haihduttua ajoivat toisensa myös hulluiksi.

 ”Tahdotko ottaa — aviopuolisoksesi ja rakastaa häntä niin myötä- kuin vastoinkäymisissä, aina kuolemaan asti?”

Kiinnittäisin huomiota sananvalintaan: pappi ei kysy ”Tuntuuko sinusta…” vaan ”Tahdotko…” Lopulta parisuhteessa onkin kyse juuri tahdonvoimasta eikä niinkään siitä mitä sattuu kulloinkin tuntemaan. Jokainen on varmasti kuullut, ettei mitään saa ilmaiseksi ja asioiden eteen pitää tehdä töitä. Esimerkiksi naurujoogaan mennessä et ehkä ole lainkaan iloinen, mutta jostain syystä et voi olla nauramatta ja tuntematta oloasi hyväksi kun vain alat nauraa. Mekaanisesti alkava suoritus voi yllättäen tuottaa autenttisen lopputuloksen.

”En näe suhteellamme tulevaisuutta ellei hän muutu.” 

Tätä fraasia kuulee valitettavan usein. Oletko tullut ajatelleeksi, että kysymyksen voisi esittää toisinpäin? Miksi aina toisen ihmisen, maailman ja ylipäätään kaiken itsen ulkopuolisen pitäisi muuttua? Olisiko syytä katsoa peiliin ja miettiä, voisinko minä muuttua? Lopulta ketään ei voi muuttaa: vain itseen, omaan olemiseen, ajatuksiin, tunteisiin ja käyttäytymiseen voi vaikuttaa.

”Jos haluat tosirakkauden, tämä on sitä. Se ei ole täydellistä, vaan tosielämää. Jos et näe sitä, olet sokea.”

Näin Jesse toteaa turhautuneena Celinelle elokuvan Before Midnight lopussa.

Voisiko kantaansa viisaammin ilmaista!

Kategoria(t): Elokuvat, Kyseenalaistaminen, Länsimaisuus, Maailma, Mieli, Parisuhde, Rakkaus, Tunteet. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

7 vastausta kohteessa Pari (asiaa) suhteesta

  1. Kyyninen ystävä sanoo:

    … tai ainakin yksi meistä kyynisistä, jotka tunnistavat itsensä ensimmäisen kappaleen kuvauksesta. Sen toteaminen, että monet lähipiirin parisuhteet ovat päättyneet eroon ei ole induktiivinen väite siitä, että kaikki parisuhteet päätyisivät eroon, vaan pelkkä tilanteesta kertova havaintolause. Samasta lauseesta ei myöskään voi tehdä fatalistista johtopäätöstä, jonka mukaan ilkeä ja selvästi rakkautta vihaava kohtalo päättäisi parisuhteita. Todennäköisesti ystäväsi on vain pessimistisesti esittänyt havainnon ja olettanut sen itsessään kertovan jotakin ennemminkin vallitsevasta trendistä eikä parisuhteiden mahdottomuudesta yleensä.

    Olen samaa mieltä siitä, että ihminen on rakastuessaan harvoin järkevä. Vaaleanpunaisten silmälasien läpi maailma (ja ennen kaikkea kumppani) ovat ihania ja kaikki on loistavaa. On myöskin totta, että ensihuuman haihduttua toisen oppii tuntemaan paremmin jopa niitä ärsyttäviä ja huonoja puolia myöten. Eri mieltä olen puolestaan siitä, etteikö ihminen voisi muuttua rajusti parissa vuodessa. ”Samaan virtaan astumme emmekä astu, me emmekä me”, sanoisi Herakleitos. Ihmiset muuttuvat jatkuvasti ja taukoamatta. Kasvamme, kehitymme, vaihdamme ideologioita lennosta. On toki hienoa, mikäli rakastaa myös muuttunutta toista ja kokee tämän silti samaksi henkilöksi, joka tämä oli parisuhteen alkuvaiheessa. Tämä ei kuitenkaan ole velvoite: mikäli sinä tai minä muutumme niin, ettemme voisi olla ystäviä, ei kummallakaan meistä olisi pakottavaa velvoitetta ylläpitää suhdetta, joka ei tuntuisi enää hyvältä. Sama on parisuhteen laita: minulla ei ole velvollisuutta rakastaa kumppaniani viidenkymmenen vuoden päästä mikäli tämä on muuttunut henkilöksi, jota en voi enää rakastaa.

    Kenties jotkut etsivät parisuhteelta säihkettä ja säpinää, ilotulitteita, prinssejä ja valkoisia ratsuja. Mutta onko siinä mitään väärää? Oma kyynisyyteni perustuu ennemminkin yhteen sanaan: miksi? Miksi pitäisi olla koko elämän kestävä ei-niin-onnellinen-mutta-pysyvä parisuhde, kun ei ole pakko? Jos voisin olla onnellisempi muualla, niin miksi minun pitäisi olla tässä? Toki on hienoa, mikäli parisuhteen eteen tekee töitä. Mutta mikäli parisuhde perustuu ennemminkin velvollisuuteen kuin siihen, että oikeasti välittää sohvannurkkaan pesiytyneestä kaljamahaisesta ja haisevasta otuksesta, en ymmärrä miksei voisi vain erota.

    Mielestäni kaiken kestävää parisuhdetta suitsutetaan liikaa. Sen nimissä väitetään, että parisuhteen velvoitteena ja tavoitteena on kestää kaikki vastoinkäymiset ja ongelmat. Väliäkö ihmisten onnellisuudesta – tärkeintä on, että he ovat yhdessä! Uskallan väittää, että harva tavoittelee tähtiä ja kuuta parisuhteessa. Moni tyytyy oikeasti vähempään, kuten turvallisuuteen, välittämiseen ja yhdessäoloon. Sitoutuminen ei tarkoita sitä, että kaikkea pitäisi kestää.

    Lopuksi: on hienoa, mikäli joku haluaa pysyvän parisuhteen ja on valmis tekemään sen eteen töitä. Tämä toimii kuitenkin vain ihannetilanteissa eikä välttämättä tosielämässä. Ihmiset ja parisuhteet muuttuvat, mutta tätä muutosta ei ole pakko ottaa vastaan hymyillen ja väkinäisesti yrittämällä. Mikäli tuntuu ettei pysty tai jaksa, voi suhteen päättää ja etsiä onneaan muualta – kyseessä ei ole elämyshakuisuus, vaan jokaisen ihmisen oikeus onneen ja mahdollisuuteen saada valita. Parisuhteiden päättyminen ei välttämättä ole negatiivinen asia, eikä parisuhteiden toimimisen epäileminen ole kyynisyyttä tai negatiivista maailmankuvaa. Se kertoo vain, että jonkun toisen mielestä ihminen voi olla onnellisempi monissa suhteissa sen yhden sijaan.

    (Huomaatko, tämä on ensimmäinen kommenttini blogissasi! Kirjoituksesi oli hieno ja herätti ajatuksia<3 Oli aivan pakko pohtia tännekin jotain ääneen.)

  2. avatar Merituuli sanoo:

    Hei Kyyninen ystävä,

    täytynee hieman selventää kantaani, joka ei kaikkeudessaan ilmene tekstissä: olen itse asiassa kanssasi samaa mieltä siitä, että ihminen muuttuu jatkuvasti (Herakleitos on samaten lempifilosofejani!). Joka puolelta saa erilaisia vaikutteita, ihmiset ja ympäristö muokkaavat ihmistä jatkuvassa liikkeessä. Itse näkisin kuitenkin tämän prosessin eräänlaisena timantin hioutumisena: erilaiset vaikutteet muovaavat ihmisestä esiin eri piirteitä ja vivahteita, jotka jo ovat ihmisessä, mutteivät ole tulleet aiemmin kenties esille. Kuitenkin se muutos mitä tarkoitan tekstissäni, on hyvin radikaali ja äärilaitaan menevä, joita mielestäni harvoin tapahtuu. Joka tapauksessa ajattelen, että useimmissa tapauksissa se selitys, että toinen olisi kovasti muuttunut ja sen johdosta olemme kasvaneet erillemme, on pikemminkin tekosyy sille, ettei haluta nähdä vaivaa ja ratkoa ongelmia.

    On myös otettava huomioon, että vapaus on enimmäkseen länsimainen keksintö. Me länsimaiset voimme vapaasti vaihtaa identiteettiä ja ideologioita lennossa kuten kuvasit, mutta näin ei ole universaalisti (näin et toki väittänytkään). Osittain kirjoitukseni on kritiikki tätä ääretöntä vapautta vastaan. Minusta on hieman ongelmallista, vaikka samalla tiettyyn pisteeseen asti hyvä asia esimerkiksi ihmisoikeuksien toteutumisen kannalta, että meillä on niin paljon vapautta valita erilaisia mahdollisia maailmoja ja toteuttaa niitä. Maksimaalinen valta aiheuttaa mielestäni löyhää sitoutumista ihmissuhteisiin, koska ne voi aina vaihtaa toisiin ja ”parempiin”, ja tämä puolestaan johtaa etsimään aina sitä vihreämpää ruohoa aidan toiselta puolelta. Pointtini on se, että sitä vihreämpää ruohoa voi etsiä ikuisuuksiin ja silti pysyä alati tyytymättömänä. Länsimaiset eroavat enemmän, koska se on tehty meille helpoksi ja vaivattomaksi. Tutkimusten mukaan avoliitossa elävät eroavat enemmän avioliitossa eläviin verrattuna. Vähemmän sitovasta suhteesta on helpompaa lähteä. Tietenkään tämä ei tarkoita, että kaikki avioliitossa elävät olisivat onnellisia, ehei: on onnettomia aviopareja, jotka kituuttavat yhdessä vain lasten, talolainan, yhteisen Volvon ja kultaisennoutajan takia. Mutta ajattelen, että juuri nämä yhteen liittävät puitteet (talo, lapset etc) antavat samalla myös syyn ponnistella enemmän suhteen eteen ja olla eroamatta ensimmäisen vastoinkäymisen ilmaannuttua. Koska väistämättä jokaiseen ihmissuhteeseen tulee vastoinkäymisiä ja niitä on opittava käsittelemään eikä vain juoksemaan pakoon.

    Tuo on hyvä pointti, ettei ihmissuhde itsessään ole velvollisuus. Ei tietenkään ole. Mutta haluan vain kysyä voisiko olla, että liika vapaus voi humalluttaa ja lopulta tehdä ihmismielen turhan valikoivaksi loputtomien mahdollisuuksien maailmassa? Kun on tarpeeksi valikoiva, voi päätyä olemaan ilmaan minkäänlaisia ihmissuhteita. Olen myös samaa mieltä kanssasi siitä, ettei parisuhde ole millään tavalla pakollinen ja kaikille tavoiteltava elämän päämäärä. Mielestäni on ongelmallista jos parisuhde mielletään jonkinlaiseksi henkiseksi pelastusrenkaaksi ja ainoaksi onnellisuuden lähteeksi. Lopulta omat henkiset ongelmat seuraavat kyllä suhteeseenkin ja huomataan, ettei toinen puolisko ”parannakaan” ja vapauta henkisistä kärsimyksistä. Tämä saattaa olla kova pettymys, ja kenties aihe eroon, kun toinen ei tehnytkään minua onnelliseksi.

    Totta, eroaminen ei automaattisesti tarkoita elämyshakuisuutta. Joskus voi olla viisasta erota ja vahvuutta todeta, ettei tämä toiminutkaan. Ero ei siis itsessään välttämättä ole huono asia, en tarkoita sitä. Haluan vain kiinnittää huomiota ihmismielen tapaan etsiä onneaan aina muualta kuin nykyhetkestä ja vallitsevista olosuhteista ja sen laiskuuteen nousta sieltä sohvannurkasta, kääriä hihat ja katsoa, voisiko asioille kuitenkin tehdä vielä jotain (mikäli on edes tähän mennessä tehty yhtään mitään). Mutta on myös totta, ettei kaikkea pidäkään parisuhteen tai minkään suhteen nimissä kestää (esimerkiksi väkivaltaa), vaan joskus voi olla viisainta lähteä eri teille.

    Lopuksi haluaisin vielä tässä pohdintojen lopussa esittää, että ajattelen yhden pitkän parisuhteen salaisuuksista olevan kyvyn rakastua toiseen uudelleen koko ajan. Oli tämä sitten radikaalisti muuttunut tahi ei näkökulmasta riippuen. Esimerkiksi positiivisen psykologian tutkimusten saralla on näyttöä lisääntyneestä parisuhdetyytyväisyydestä kun parit on laitettu kirjoittamaan päivittäin positiivisia asioita kumppanistaan. Omaan onnellisuuteen, parisuhdetyytyväisyyteen ja kumppanin näkemiseen uudessa valossa voi siis itse merkittävästi vaikuttaa, kun vain näkee vähän vaivaa ja opettelee käyttämään valikoivaa tarkkaavaisuutta monipuolisemmin.

    Kiitokset ensimmäisestä kommentistasi ja palautteesta! Sinunkin kirjoituksesi oli hieno ja sai minut pohtimaan. Ennen kaikkea kommenttisi sai minut hymyilemään ja kaipaamaan keskustelujamme. <3

  3. Kyyninen ystävä sanoo:

    Kysymys ihmisen muutoksesta on kyllä mielenkiintoinen mutta myös hyvin ongelmallinen. Mainitsit näkeväsi sen timantin hioutumisena: tässä tarkoittanet muutoksia persoonallisuudessa? Totta, persoonallisuus saavuttaa suuripiirteisen muotonsa aikuisuuden kynnyksellä. Ilmenemme toisille kuitenkin muutenkin kuin persoonallisuudenpiirteidemme kautta, esimerkiksi mielenkiinnoillamme, harrastuksillamme, mielihaluillamme sekä toiveillamme ja peloillamme. Edellä mainitut ihmisen aspektit eivät selity persoonallisuudella, eivätkä ne omaa persoonallisuutemme pysyvyyttä. Suhteessa emme rakastu vain persoonaan, vaan siihen, mitä ihminen edustaa, mitä tämä on kokonaisuudessaan. Täten uskallan väittää, että ihminen voi muuttua – tosin olen kanssasi samaa mieltä, että muutosta käytetään myös helposti syynä erota.

    Vapauden vastaparina tulisi mielestäni korostaa vastuuta. Itse asiassa humanistinen psykologiakin taitaa korostaa vapauden sekä vastuun yhteyttä ja sitä, kuinka toista ei voi saada ilman toista. Toisaalta emme me ole tuomitsemaan heitä, jotka haluavat viettää elämänsä etsiessään sitä vihreämpää niittyä tai parempaa parisuhdetta. Miten sitä sanotaankaan: ”ei se määränpää vaan se matka?” Mikäli ei halua elämältään pysyvyyttä vaan jännitystä ja hedonismia niin minun puolestani. Ymmärrän myös tosin sen, että toiset arvostavat pysyvyyttä. Toit esiin vapauden länsimaisena keksintönä ja sen, kuinka länsimaissa erotaan enemmän. Hyvin länsimainen on myös ajatus romanttisesta rakkaudesta, joka on mielestäni vähintäänkin vapauden veroinen syy eroille.

    Kun rakkaus loppuu, voidaan erota – toisin oli esimerkiksi ennen (ja monissa kulttuureissa nykyäänkin), kun avioliitto oli ennen kaikkea sosiaalinen velvollisuus suvunjatkamiselle ja kunniakkaalle elämälle. Yhdessä oltiin ei siksi, että se oli antoisaa ja haluttavaa, vaan koska oli pakko. Tietyissä kulttuureissa avioerolla on vielä valtava leimaava vaikutus. Toisaalta vaikka meillä onkin nykyään mahdollisuus erota, ei se tarkoita sitä, että niin pitäisi tehdä pienenkin ongelman ilmetessä. Mainitsemasi ponnistelu onkin tärkeää. ”Korjaa se mikä on korjattavissa, opi elämään sen kanssa mikä ei ole”, on mielestäni hyvä neuvo. Mutta mikäli sen noudattaminenkaan ei auta, on suhteen eteen tehty kaikki voitava.

    Tärkeämpää kuin se, onko parisuhde pysyvä vai etsiikö onnea monista suhteista on se, että on kumppaninsa kanssa samalla aaltopituudella asiasta. Mikäli päätetään, että ollaan suhteessa ja halutaan ylläpitää sitä mahdollisimman pitkään sitoudutaan myös yrittämiseen. Nykyään ilmenee myös avoimempia suhteita, joiden ”paradigma” on kenties toisenlainen. En tarkoita, että valitsisimme nykyisen kumppanimme paremman puutteessa tai pyrkisimme jatkuvasti päivittämään tätä parempaan versioon. Tarkoitan lähinnä sitä, että nykyään yrittämiselle ja itsensä syyllistämiselle on mahdollista pistää raja ja pistää peli poikki silloin, kun suhde ei vaan yksinkertaisesti toimi.

    En oikein usko siihen, että kukaan jättäisi valitsematta mitään pelkästään vaihtoehtojen paljouden vuoksi. Se voi ehkä lamaannuttaa ja hämmentää siinä määrin, ettei ihminen tiedä mitä haluaa. Yleensä tämä kuitenkin tekee jonkin valinnan – myös valitsematta jättämistä itsessäänkin voidaan pitää sellaisena Mutta olen samaa mieltä kanssasi, että ihanteellisessa tilanteessa sitä rakastuisi toiseen jatkuvasti muutoksista huolimatta. Mutta eikös tämä lähinnä kuulu mainitsemiesi prinsessasatujen ja epärealististen hömppäkomedioiden maailmaan, jossa vastoinkäymisistä selvitään ja noustaan tuhkasta entistä vahvempina? Kyseessä on kuitenkin ylevä ihanne, jota kohtaan kannattaa pyrkiä, mikäli tavoitteena on pysyvyys parisuhteessa.

    Kyyninen ystäväsi on tänään kaksi kertaa kyynisempi kuin koskaan aiemmin!

  4. avatar Merituuli sanoo:

    Kyllä, tarkoitin viitata juuri persoonallisuuteen rinnastuksellani timanttiin. Luulenpa, että ihmisen muutoksesta voidaan löytää, ja löydetäänkin, hyvin vastakkaisia tutkimuksia ja paradigmoja. Niin kuin ihan jokaisesta asiasta: kahvi on sekä terveellistä että epäterveellistä riippuen keneltä kysyy. Lopulta, hiukan relativismiin lipuen, riippuu valitsemastaan näkökulmasta miten ihmisen muutoksen haluaa nähdä.

    Minunkin puolestani ihminen voi halutessaan olla hedonisti ja etsiskellä aina vihreämpiä ja jännittävämpiä niittyjä. ”Tunne itsesi” on yksi lempiviisauksistani, eli ihmisen on löydettävä se itselleen sopivin tapa elää ja olla. Martin Seligmanin tutkimusten mukaan vahvuutensa tunnistavat ihmiset elävät niiden kautta ja voivat siten merkittävästi paremmin. Mieltäisin itsetuntemuksen vahvuudeksi: on itseä ja ympäristöä palvelevaa tuntea itsensä ja elää sen mukaisesti (kuitenkaan vahingoittamatta toisia). En siis tarkoita tuomita tällaista elämäntapaa. Minusta vain tuntuu, että monillakaan se ei ole tiedostettu valinta. Monet tahtovat pysyvän, yhden ainoan parisuhteen, mutta päätyvät silti useaan peräkkäiseen suhteeseen. Kuten aiemmin jo totesin, joskus voi olla viisastakin erota. Mutta haluan vain kyseenalaistaa eroamisen rakastumisen tunteen loputtua. Lopulta ei tule saamaan sitä haluamaansa pysyvää parisuhdetta, kun jokaiseen pettyy kun näkee toisen selvemmin huuman haihduttua. Rakastuminen on kenties jotain hyvin primitiivistä ja mystistä alkemiaa, joka ei ole itse valittu tila, mutta minun mielestäni toisen rakastamiseen voi itse vaikuttaa. Kyseenalaistan siis tuon mainitsemasi syyn erota rakkauden loppumisen vuoksi. Minne se oikein katosi, kuinka se voi ”loppua”? Aivan varmasti se ”loppuukin”, mikäli odottaa tunteiden vain ilmestyvän tyhjästä ja ei työskentele itse sen eteen.

    Olet oikeassa siinä, että kaikkein tärkeintä on olla samalla aaltopituudella kumppanin kanssa ja jakaa samat tavoitteet suhteen tulevaisuutta koskien. Ihmisillä on tosiaan erilaiset kapasiteetit motivaation suhteen ja voidaan varmastikin todeta motivaation olevan laadultaan ja määrältään poikkeavaa riippuen suhteen muodosta (ja tietenkin myös hyvin monesta muusta tekijästä).

    Itse en rinnastaisi toiseen uudelleen rakastumista ja prinsessasatuja yhteen. Ihan vain siitä yksinkertaisesta syystä, etten usko (enää) prinsessasatuihin – sen sijaan nojaan motivaatioon, joustaviin ja muuntuviin coping-keinoihin, vastuuseen, omaan aktiivisuuteen ja tietoisuustaitoihin. Se mihin taas en usko, on toimiminen impulsiivisesti ja orjan lailla aina niin kuin mieli ja tunteet yrittävät saada minut toimimaan. Laihdutuskuuri ei toimi jos toteuttaa mielen oikkuja ja ahmii donitseja. Samalla lailla pysyvä parisuhde ei onnistu jos olisi jättämässä toisen joka kerta kun toinen ärsyttää ja tuntuu siltä, että voisi erota. Jonkin tutkimuksen mukaan enemmistö avioliitossa elävistä oli pohtinut eroa kuluneen vuoden aikana (naiset enemmän). Uskaltaisin väittää jokaisen varmasti miettivän joskus eroa kumppanistaan. Silti jotkut päättävät pysyä yhdessä. Halutessaan ihmisellä on käytössään valtava voima ja kapasiteetti työskennellä tekemiensä päätösten puolesta.

    • Kyyninen ystävä sanoo:

      Toki ihmisten muutoksesta voidaan nähdä eri puolia. Pointtini oli lähinnä se, että vaikka persoonallisuus (tai ainakin temperamentti) edustaa pysyvämpää ja stabiilimpaa osaa ihmisestä, ovat vaikkapa ideologiat, ajatukset sekä motiivit muuttuvaisempia tehden täten ihmisen muutoksestakin mahdollisen. Täten ymmärrän, miksi ihmiset usein puhuvatkin jonkun toisen muuttuneen – toisaalta pidän myös erityisen tärkeänä blogissasi mainitsemaa itsereflektion tarvetta. Itsekin mainitset tarpeen miettiä, voisiko itse muuttua… mikä ei olisi mahdollista, mikäli emme voisi tehdä niin 😉

      Niin, ehkä kaikkien ongelmien alku ja juuri on itsetuntemuksen puute? Ettei tiedetä, mitä halutaan ja tehdään päätöksiä sen mukaan, pidetään kaikki ovat avoinna? Tuo on mielenkiintoinen ajatus ja eräällä tapaa integroisi meidän käsityksemme asiasta. Jos ei tiedä mitä haluaa voi tietämättömyyden puutteessaan tehdä valintoja, joita myöhemmin katuu. Toisaalta tämäkin on ongelmallista, sillä päätöksensä tekee aina sen hetken tiedoilla ja taidoilla. Mutta ehkä olet oikeassa siinä, että periksi antaminen yrittämättä vaikuttaa monella tapaa juuri vaikkapa parisuhteiden kestävyyteen. Kolikon toinen puoli on kuitenkin parisuhde, jossa viivytellään pelkän konvention vuoksi ja sen takia ettei viitsitä erota sen aiheuttaman syyllisyyden tunteen vuoksi. En sitten tiedä, kumpi on suurempi vitsaus. Ehkäpä ääripäissään molemmat?

      Rinnastin uudelleen ja uudelleen rakastumisen samaan henkilöön kliseisiin siksi, että kuten prinsessasatujen rakkaudet, edustavat kummatkin kenties yleistä populaarikulttuurissa esiintyvää ihannetta, jonka tavoittaminen on kuitenkin vaikeampaa. Tuskin kukaan kieltää motivaation, vastuun, oman aktiivisuuden ja muiden mainitsemiesi keinojen tehoa. Ilman sinnikkyyttä ja yrittämistä kukaan ei saisi aikaiseksi juuri mitään – joskus suuren tuskan takana voi olla ihana lopputulos, tässä tapauksessa pelastettu parisuhde. Kannatan tässä kuitenkin itsetuntemusta, yrittämistä tiettyyn pisteeseen asti ja omien tuntemuksiensa kuulustelua. Rakkaus käsitteenä puolestaan on monimutkainen ja ongelmallinen. On selvää, ettei suhde selviä, mikäli olettaa sen noudattavan alkuaikojen hormonipilveä ja hyvänolontunnetta. Suhteen muuttuminen kumppanuudeksi ja sen kestäminen lienee tärkeämpää. Mutta kuten sanoit, mikäli ongelmana on elämyshakuisuus, ei se varmastikaan miellytä niitä, joiden odotuksissa suhteen pitäisi aina olla samanlainen kuin aivan aluksi.

      Mainitsit, että varmasti kaikki miettivät eroa jossain vaiheessa. Totta, ihmisten mielissä pyörii kaikenlaisia ajatuksia. En kuitenkaan usko, että kukaan seuraa aivan ensimmäistä impulssiaan, ja että ero usein on pidemmän ajatusprosessin kuin yhden kimmokkeen takana. Kuten aikaisemmin totesin, teemme päätöksen sen hetken tiedoillamme ja taidoillamme. Päätös erota, päätös pysyä yhdessä – loppupeleissä emme todella tiedä, teimmekö oikean valinnan. Monelle kuitenkin virheen tekeminen (oli se sitten yrittämisen puute tai huonossa suhteessa viipyminen) on tärkeää, sillä mikä olisikaan kokemusta suurempi opettaja?

      Uskallan sanoa, että monen täytyy sortua päästämään yksi hyvä suhde menemään, että ymmärtää ja osaa varjella seuraavaa.

  5. Kyyninen ystävä sanoo:

    Ja alahan jo raahaamaan itseäsi takaisin kotiin, kyyninen ystävä kaipaa filosofista keskustelua muutenkin kuin blogisi kautta :’D

  6. avatar Merituuli sanoo:

    Ystäväiseni,

    olen samaa mieltä kanssasi ja hyvää vauhtia tulossa keskustelemaan kanssasi! Ehdotankin, että artikuloimme tämän aiheen loppuun todellisessa elämässä emmekä keinotodellisuudessa!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

+ 58 = 62