Destination unknown

Moraali on pohdituttanut filosofeja jo antiikin Kreikan ajoista lähtien. Samoin totuuden luonteesta on kirjoitettu ja kiistelty mittavasti. Mikä on siis näiden kahden sangen abstraktin käsitteen kytkös toisiinsa?

Aihetta voidaan lähestyä kääntymällä ensin eettisen realismin puoleen. Sen mukaan on olemassa yleisiä moraalitotuuksia riippumatta uskomuksista ja kokemuksista, eli se on a priori. Eettinen objektivismi jatkaa toteamalla, että maailmassa vallitsee erityinen moraalinen todellisuus irrallaan meidän todellisuudestamme. Kantin voidaan ajatella lukeutuvan ensimmäiseen: muotoilihan hän kategorisen imperatiivinsa koskemaan kaikkia ihmisiä. Jälkimmäiseen taas kuuluu esimerkiksi platonismi, aristotelismi, utilitarismi ja erilaiset uskonnolliset suuntaukset, jotka voivat perustella moraalin vetoamalla esimerkiksi jumalaan.

Pehmeämmän kannan ottaa eettinen relativismi, joka ajattelee moraalin olevan aina suhteellista esimerkiksi tiettyyn kulttuuriin, teoriaan, ideaan, yhteisöön, yksilöön… Totuus on siis suhteellista ja riippuvaista, ei autonomista. Esimerkiksi Harmanin mukaan moraaliuskomukset ovat konventioita, jotka yhteisö muotoilee ja yksilö sitten sisäistää ne ajatteluunsa ja käyttäytymiseensä. Moraalisia erimielisyyksiä voi ilmetä vain saman yhteisön sisällä, muttei eri yhteisöjen välillä, koska he eivät perimmältään ymmärrä toisiaan.

Relativismin vaarana on ajautua subjektivismiin: yksilö on vapaa itse määräämään ja valitsemaan omat moraaliuskomuksensa, muodostamaan subjektiivisen totuuskäsityksensä. Suuntaus voi niin ikään päätyä kaikkien arvojen suvaitsemiseen ja ristiriitaisuuteen, eli pitämään vastakkaisia näkemyksiä yhtä oikeina. Länsimaisen mielestä tyttöjen ympärileikkaus on väärin ja somalin mielestä oikein, ja nämä kumpikin käsitystä voivat siis olla yhtä päteviä samaan aikaan. Relativismia on toki maltillista muotoa, jota esimerkiksi Westermarck edustaa. Hänen mukaansa on eroteltava moraalinen kyky ja moraalinen sisältö jälkimmäisen ollessa kulttuurista riippuvaista. Muiden yhteisöjen moraalia voidaan kritisoida ja tasa-arvoiset ja hyvää edistävät moraaliperiaatteet ovat lähtökohtaisesti parempia ja jollain tasolla lähempänä totuutta kuin toiset.

Eettinen skpetisismi ja nihilismi taas kieltävät yleisten moraalitotuuksien olemassaolon. Minkäänlaisia moraalin mittareita ei voida laatia, koska ei ole mitään absoluuttista moraalia. Nihilismiä edustaa parhaitan Nietzsche, jonka mukaan sosiaalisiin tapoihin perustuva moraali on orjamoraalia ja sen tilalle on parempi ottaa yli-ihmisen moraali: jokainen eläköön kuten parhaaksi näkee, koska Jumala on kuollut ja ihmiskuva turmeltunut. Skeptisismiä on havaittavissa myös Cooleyn argumentissa: ”On epätodennäköistä, että ihmiset voisivat päätyä yksimielisyyteen yhtään mistään.”

Tiede voi laajentaa maailmankuvaamme monista eri ilmiöistä, mutta paljoakaan se ei kykene tarjoamaan meille moraalista ja totuudesta. Filosofiaa on harjoitettu jo yli 2 500 vuotta, ja monia Sokrateen ja kumppaneiden esittämiä kysymyksiä pyöritetään edelleen syvemmälle ja syvemmälle hermeneuttisessa kehässä. Saattanee olla, että näin on myös moraalin ja totuuden kohtalo. Ehkei moraalia voida harjoittaa kuin yhtenä kielipelinä, yhtenä elämänmuotona yhteisössä, kuten Wittgenstein mielsi. Onko ihminen sitten tuomittu sartrelaiseen vapauteen moraalista ilmestystä etsiessään? Yhteisö ja ulkoinen todellisuus voivat antaa malleja ja välineitä oikein elämiseen, mutta lopulta jokaisen on otettava Kierkegaardin uskon loikka ja kohdattava totuus yksin. Eikä se ole helppoa – Tolstoikin viittasi Sodassa ja rauhassa ihmisten tietojen ja kykyjen epävarmuuteen kirjoittaessaan ihmisten tulevan aina erehtymään siinä mitä pitävät oikeudenmukaisena ja epäoikeudenmukaisena.

Onko toivoa siis jäljellä? Minusta Ilkka Niiniluoto toteaa oivaltavasti väitteen voivan olla ”totuudenkaltainen”. Kenties se riittää. Totuutta ja moraalia voidaan lähestyä monesta eri tulokulmasta, mutta tuskin onnistumme löytämään mistään lopullista ja jokaista tyydyttävää määränpäätä. Ehkä voimme yhtyä Alfred Ayeriin ja hyväksyä, ettei moraalilla ole totuusluonnetta, joten on mieletöntä kiistellä moraalista. Sen toteaminen, ettei moraalilla ole totuusluonnetta, ei kuitenkaan minusta tarkoita, etteikö moraali olisi totta. Moraali on tosi ja osa fenomenologista todellisuutta sitä kokevalle yksilölle. Minusta tässä on tarpeeksi syytä pohtia moraalia ja sitä, kuinka oikeuttaa oman toimintansa ja muodostaa käsityksen hyvästä elämästä.

Kategoria(t): Filosofia, Hyväksyminen, Kulttuurit, Maailma, Yksilö-yhteisö. Lisää kestolinkki kirjanmerkkeihisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

+ 43 = 47